Hullo. Tämä postaus on taas arkistojen kätköistä. Syksyni oli jotenkin hirveän haastava henkisesti, mikä tarkoittaa sitä, että olin aivan hysteerisen ylikriittinen julkaisujeni suhteen. Tämänkin jutun eteen olen selvästi tehnyt ajatustyötä, joten julkaisen sen näin jälkikäteen. Kirjoitettu varmaankin kesällä 2014?
~oOo~
Alustus:
Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitä kirjailijalta odotetaan. Kaikki varmaan tietävät, että me kirjailijat olemme suurimmaksi osaksi puhkiuteliasta ja jossain määrin narsistista sakkia ja seuraamme kyllä, mitä meistä puhutaan. (Joku siellä takarivissä yrittää nyt selittää, että ei se kyllä näin ole, minua ei kiinnosta. Älä yritä, kuitenkin googlaat itseäsi, kun kirja ilmestyy.)
Kirjailijat olivat kaiketi joskus, vuonna keppi ja kivi, ihailtuja, salaperäisiä hahmoja, jotka tupruttelivat tupakkaa ja lipittivät punaviiniä jännittävältä kuulostavissa ravintoloissa tai vetäytyivät julkisuudelta korpimökkiinsä ja elivät siellä kuin taiteelliset karhut. Sosiaalinen media ja kirjailijoiden aktivoituminen netissä on muuttanut kirjailijuutta. Meistä on tullut lähestyttävämpiä ja inhimillisempiä. Miksipä ei? Me olemme ihmisiä, me toimimme maailmassa. Oudompaa olisi, jos nettiaikana juuri kirjailijat pysyisivät erämökeissään muiden näkymättömissä.
Paitsi kirjailijoita, myös kirjallisuutta on helpommin saatavilla kuin koskaan, jos tietää, mistä etsiä. Meillä suomalaisilla on kirjastolaitos, josta olemme tottuneet saamaan kirjamme ilmaiseksi. Netin myötä kirjoja on helpommin saatavilla piraattiversioina. Amazon myy teoksia pilkkahintaan (ja pakottaa siinä samalla muut toimijat markkinoilta). Ilmaisnovelleja, laajoja otteita kirjoista ja yhä enemmän kokonaisia teoksia jaetaan ilmaiseksi myös kirjailijoiden itsensä toimesta. Netissä kukkii omakustannekirjailijoiden villi kenttä. Samaan aikaan kivijalkakirjakauppojen ja jopa kirjastojen tarjonta kaventuu jatkuvasti, säästösyistä tietenkin. ”Kirjoja julkaistaan liikaa” on mantra, jota kirjailijat itse hokevat. Kirja-arvosteluja julkaistaan koko ajan vähemmän. Kaikki tämä johtaa siihen, että yksittäinen kirjailija joutuu vääntelehtimään kummallisiin asentoihin saadakseen kirjalleen edes vähän julkisuutta, vähän näkyvyyttä, joka kertoisi, että Hei, tällainenkin opus on ilmestynyt.
Ehkä siksi näemme yhä enemmän lukijapalautetta, joissa ikään kuin tilataan kirjailijoilta itseä miellyttäviä hahmoja ja juonenkäänteitä. Kun toiveet eivät toteudu, lukija saattaa kokea, että kirjailija on tehnyt väärin, kirjoittanut väärin, ja siksi kirja on huono. Kirjailijoilta tilataan myös henkilökohtaista miellyttävyyttä. Kirjailijat nähdään yhä enemmän esiintyvinä taiteilijoina. On toki kirjallisuutta, jonka pääasiallinen tehtävä on tarjota kevyitä pakoretkiä arjen ulkopuolelle, ”päänpuhdistusta”, miellyttävyyttä. On kirjailijoita, jotka ovat miellyttäviä; kauniita katsoa, mielenkiintoisia esiintyjiä, suvereeneja seuramiehiä tai -naisia. Mutta on tärkeää ymmärtää, että
- Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää. Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa tarinoita, jotka koskettavat. Hyvä kirja herättää tunteita. Erinomaisen kirjan jälkeen maailman näkee eri tavalla. Loistava kirja jää elämään lukijan mieleen.
~oOo~~
Tämän alustuksen jälkeen: Olen käynyt kirjailijaurallani useita julkisia ja vähemmän julkisia keskusteluja monimuotoisuuden (etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen, kulttuurierot) näkymisestä suomalaisessa spefikirjallisuudessa. Yleensä olen ollut puhumassa kirjailijan roolissa tai puhtaasti asiasta kiinnostuneena tyyppinä, joka osaa puhua ja on suunnilleen oikeaan aikaan paikalla.
Keskusteluissa on esiintynyt kaksi isompaa kysymystä, joihin olen kokenut, että en ole esiintymistilanteessa (jännitys, ajanpuute, tarve pohtia asiaa tarkemmin ja monelta kannalta) osannut mielestäni vastata riittävän hyvin tai selkeästi. Paneeleissa aika on aina rajattu, ja oma mielipide pitäisi osata ilmaista laajoistakin kokonaisuuksista napakasti, mielellään parilla lauseella. Huoh. Onneksi on internet.
Keskusteluissa on kysytty seuraavaa:
1. Tarvitaanko suomalaiseen (spefi)kirjallisuuteen lisää monimuotoisuutta?
2. Mitä jos kirjailija, kirjoittaessaan toisesta kulttuurista tai toisenlaisista ihmisistä, loukkaa? Mitä jos hän ei osaa samaistua riittävästi niihin ihmisiin, joista kirjoittaa, ja kirjoittaa ihan höpöjä?
~oOo~
Aloittakaamme:
- Tarvitaanko suomalaiseen (spefi)kirjallisuuteen lisää monimuotoisuutta?
- Toki. Miksi?
o Koska meillä on hävettävän vähän maahanmuuttajataustaisia spefikirjailijoita ja Finnconin tyyppisten, asenteiltaan hyvin avoimiksi tiedettyjen tapahtumien paneelien kokoonpano ja kävijämassat loistavat valkoisuuttaan. Suomessa toki asuu hienoja maailmalta tänne kotiutuneita kirjailijoita, kuten vaikkapa Finnconista tutut Rjurik ja Tanya, mutta he kirjoittavat äidinkielellään, ulkomaisille kustantajille, Suomen rajojen ulkopuolelle. Entä missä ovat maahanmuuttajaharrastajat?
o Koska olen henkilökohtaisesti kyllästynyt näkemään hyperkonservatiivisia fantasiamaailmoja. Olen kyllästynyt näkemään naiset pelkästään satujen linnanneitoina, äiteinä ja huorina, joista jokaisen ”merkittävin omaisuus on jalkojen välissä”, ja olen kyllästynyt myös siihen, miten tätä puolustellaan ”oikealla historialla”. Lukekaa historianne vähän tarkemmin! Naiset ovat olleet toimijoita. Naiset ovat taistelleet. Jokainen historian naispuolinen vallanpitäjä, kauppias, taiteilija, keksijä tai merirosvo ei voi olla aina poikkeus sääntöön. (Valkoisten, länsimaisten veikkosten valloittama avaruus vuonna 2200000 jaa. ei sekään tunnu järin uskottavalta, kun suurin osa ihmisten geenipoolista edustaa aivan eri näköistä jengiä. Tosin mistä sitä tietää, mihin evoluutiomme avaruudessa vie. Mutta silti, purjehtijatyyppinen klassisen vaalea Kari-Petteri vaikuttaa yksinkertaisesti liian helpolta vaihtoehdolta.)
o Toisaalta sitten taas! Meillä on varsinkin lanu-kirjallisuuden puolella ja spefi-novelleissa jo nyt laaja skaala eri etnisyyksiä, kulttuureja, uskontoja ja seksuaalisia suuntauksia edustavia hahmoja. Miksi suomalaisen spefin erilaisuus jää usein näkymättömiin?
- Mikäli maailma ei ole meidän maailmamme, valkoisesta massasta poikkeavat piirteet esitetään usein, ellei jopa tyypillisesti, pelkästään hahmon eräinä ominaisuuksina. Niitä ei problematisoida, minkä takia ne jäävätkin lukijoilta usein huomaamatta tai pelkiksi sivuseikoiksi tarinan kannalta (esimerkkinä Mifonki-sarjan Dante ja Routasisarukset-sarjan Onawe, molemmat vahvoja toimijoita sarjassaan).
- Spekulatiivisessa fiktiossa tapahtumat sijoittuvat usein vieraisiin maailmoihin, joissa meidän maailmastamme tutut valtasuhteet ja marginaaliasetelmat saattavat tuntua liian ”maallisilta/arkisilta”. Ne ovat liikaa sidoksissa meidän omaan todellisuuteemme, jotta niitä voisi sellaisenaan siirtää fiktiiviseen maailmaan. Toisin sanoen, kun toimitaan täysin fiktiivisessä maailmassa, monet asetelmat, jotka siirrettäisiin suoraan ja sellaisenaan meidän todellisuudestamme kuviteltuun, alkaisivatkin vaikuttaisivat lukijasta päälleliimatuilta tai vanhanaikaisilta. (Esimerkkinä vaikkapa Mjööhjokufantsunimen maaginen valtakunta, jossa valtaa pitää valkoinen herrakansa, joka on orjuuttanut etelän mustaihoiset heimot ja käy sotaa idän tummien paimentolaisbarbaarien kanssa. Kuulostaa kohtuullisen vanhan koulukunnan meiningiltä. Kuulostaa mielikuvituksettomalta.)
- Spekulatiivisessa fiktiossa kantaaottavuus täytyy usein naamioida toisenlaiseen erilaisuuteen, jotta siitä tulisi uskottavaa.
o Mutta kuten sanoin Finnconin Vaniljavanukasta ja vaihtoehtoja -paneelissa, se mitä ja millaisia hahmoja ja maailmoita kirjoitamme, on tärkeää. Vaikka kirjallisuus on todellisuuden peili, se myös muokkaa todellisuutta. Kirjallisuus, ja varsinkin lapsena ja nuorena luettu kirjallisuus, muokkaa meitä ja sitä, miten me näemme maailman, ja millä tavalla me näemme muut ihmiset.
- Tämän takia myös edellä mainitut ns. ongelmattomat hahmot ovat monikulttuurisuuden edustajina tärkeitä. Onawe ja Dante nähdään omissa tarinoissaan ennen kaikkea ihmisinä ja toimijoina, ei ihonsa värinä. Näinhän sen kuuluisi mennä.
- Mutta! On tärkeää kirjoittaa myös niitä ongelmalähtöisempiä tarinoita. Dantet ja Onawet puhuttelevat lukevia massoja, mutta hahmot, joille tietynlainen erilaisuus (esim. ihonväri) on jotakin, jonka kanssa myös oikeiden ihmisten täytyy taiteilla ja tulla toimeen oikeassa maailmassa, puhuttelevat niitä, jotka tarvitsevat vuoropuhelua ja tukea, ja myös niitä, joiden mielestä mitään ongelmaa ei ole. Ongelmalähtöiset tarinat paitsi antavat selkeitä samaistumispisteitä, myös avaavat silmiä.
- Jos suomalaisessa nykykirjallisuudessa, joka sijoittuu meidän todellisuuteemme, esiintyy vain ja ainoastaan valkoisia heteroita, se ei tosiasiassa ole enää todellisuuden kuva, vaan pseudotodellisuutta. Kapea siivu yhden ihmisen todellisuudesta. Silmien tarkoituksellista kääntämistä, putken läpi katsomista. Joten ei tehdä sitä, tai ainakaan pelkästään sitä, eihän?
- Mutta sitten taas.
o Jokaisen kirjailijan jokaisessa tarinassa ei ole pakko olla monimuotoisuutta, eikä sitä tarvitse korostaa tarinan kustannuksella. Muuten ollaan kiintiöhomo-tilanteessa, joka olisi kaikille vähän kiusallista ja noloa.
o Spekulatiivisen kirjallisuuden yksi näkyvimpiä, voimakkaimpia ja jatkuvimpia teemoja on erilaisuus, erityisyys ja ulkopuolisuus. Olen jo aiemmin puolustanut spefi-kirjallisuutta siinä, että se ei osoittele. Se ei väännä rautalangasta. Fantasia- ja tieteiskirjallisuus käsittelee kaikkia niitä ongelmia, tunteita ja ajatuksia kuin realistisempiin mielenmaailmoihinkin sijoittuva kirjallisuus. Mutta se tekee sitä myyttien, symbolien, metaforien sekä toiminnan, tarinan ja seikkailullisuuden kautta. Myös fantasia- ja scifi-kirjallisuus heijastelee meidän todellisuuttamme, asenteitamme ja kulttuurisia omituisuuksiamme, koska sitä kirjoittavat ihan tavalliset, tässä maailmassa elävät, olevat ja ajattelevat ihmiset. He vain tulkitsevat asioita vähän eri tavalla, spefikakkulat päässä.
~oOo~
Mutta entä itse kirjoittaminen?
- Mitä jos kirjailija, kirjoittaessaan toisesta kulttuurista tai toisenlaisista ihmisistä, loukkaa? Mitä jos hän ei osaa samaistua riittävästi niihin ihmisiin, joista kirjoittaa, ja kirjoittaa ihan höpöjä?
- Jos kirjailija ei osaa samaistua uskottavasti muihin kuin oman yhteiskuntaluokkansa, etnisyytensä, ideologiansa, sukupuolensa ja seksuaalisen suuntautumisensa mukaisiin ihmisiin, hän on huono kirjailija. Simple as that.
- Jos kirjailija kirjoittaa vain itsensä kaltaisia hahmoja, hän on tylsä kirjailija.
- Jos kirjailija kirjoittaa fantasiaa oikeista ihmisistä ja kulttuureista, ei tee taustatutkimustaan kunnolla, eikä vaivaudu antamaan maailmaan mitään omaansa, hän on laiska kirjailija.
- Sitä paitsi, tämähän juuri on kirjailijoiden lahjakkuusaluetta. Sitä, mikä tekee heistä erityisiä, ja miksi he osaavat kirjoittaa tarinoita, jotka kiehtovat: Kirjailija osaa astua niin jättiläisten kuin kääpiöiden saappaisiin, vaikka itse olisi siltä väliltä.
- Mikä se realistinen ratkaisu sitten tähän muuten olisi? Kirjoittaakseen LGTB-hahmoista kirjoittajan pitäisi itse olla L, G, T tai B? Pitäisi olla jollakin tavalla altavastaaja kirjoittaessaan altavastaajista? Tasapuolisuuden nimissä valkoisista heteroista saisivat sitten kirjoittaa vain valkoiset heterot, koska jos homo kuvaa heteron sielunelämää, eihän siitä oikeasti millään voi tulla autenttista.
- Ei saa olla pelkuri. Mahdollisen lukijan mahdollinen loukkaantuminen ei saa estää kirjailijaa kirjoittamasta. Kirjailija ottaa aina riskin. Aina joku voi loukkaantua. Jos kirja on tarpeeksi hyvä, Goodreadsista löytyy aina joku, joka antaa sille yhden tähden, kun ”ei tajuu eikä tykkää”.
- Mokia sattuu. Kun kirjoittaa paljon, joskus sekaan eksyy puuta heinää. Sen takia on olennaista kunnioittaa ja rakastaa kaikkia hahmojaan. Silloin heistä tulee oikeita yksilöitä eikä loukkaavia karikatyyrejä. Mikä pätee myös silloin, kun hahmo on vastenmielinen, paha tai ilkeä.
- On tärkeää kunnioittaa muita ihmisiä ja olla heistä kiinnostunut nimenomaan ihmisinä eikä käsitteinä. Mutta tämä nyt lienee sanomattakin selvää. Vai?
Mistä pääsemmekin takaisiin alustukseen. Luulitte, että se oli täysin irrallaan muusta kokonaisuudesta, vai? Niin minäkin. Mutta kyllä se tähän liittyy. Nimenomaan kirjoittamiseen. Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää ketään. Kirjailijan tehtävä on ravistaa.
Jos niin sanottu high fantasy-kirjallisuus onkin keskittynyt valkoihoisiin päähenkilöihin, se johtunee ihan siitä, että kirjoittajat ovat itse olleet tätä viiteryhmää. En pidä tätä mitenkään outona, ihmiset tuppaavat lähtemään liikkeele omasta kontekstistaan. Vastustan tosin ajatusta, että kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain siitä minkä tuntee, eihän mielikuvituksella olisi muutoin merkitystä. Mutta väitteessä on ainakin jotain totta, helpomminhan tekstiä syntyy aiheesta, josta on omaa kokemusta ja tietämystä. Kun on perusta valmiina, on sen pohjalta helppo ekstrapoloida lisämateriaalia mielikuvitustaan käyttämällä. Täysin vieraaseen ja tuntemattomaan aiheeseen hyppääminen on varsin vaikeaa.
Ovatko muuten fantasia tai scifi todella olleet yksipuolisia? Miesvoittoisia kyllä, mutta esimerkiksi vanhan kunnon Tolkienin tarinoissa seikkaili aikamoisia naisia. Eowyn surmasi noitakuninkaan ja Galadrielin voiman edessä polvistuivat vähän mahtavammatkin miehet. Eikä kannata unohtaa Silmarillionia! Mitä scifiin tulee, niin Star Trek-universumissa avaruutta valloittivat aika monet muutkin kuin ne valkoiset länsimaalaiset.
Spekulatiivisen fiktion yksi funktioista on määritelmällisestikin uusien ja outojen maailmojen tutkimininen. Sikäli siis loogista, että fantasia käsittelee oman aikamme aiheita vertauskuvin. Itselleni fantasia on tosin tärkeintä itseisarvona. Jaan Tolkienin ajatuksen, että tarinat ja myytit eivät ole ensi sijassa vertauskuvia mihinkään aikaan, vaan ajattomia. Niiden avulla on tarkoitus paeta, kuvitella enemmän. Itselleni ne ovat ennen kaikkea esteettisiä kokemuksia, ehkä jopa uskonnollisia, yhteiskunnalliset ulottuvuudet ovat toissijaisia (en vastusta niitä, riippuu vain kontektista milloin ne ovat tarpeen). Siksi vierastan tätä jo imperatiiviksi kasvanutta puhetta ”monimuotoisuuden lisäämisestä”. Totta puhuen se kyllästyttää niin paljon, että jos kirjaa haukutaan rasistiseksi tai misogynistiseksi, on se automaattinen kehoitus lukea se. Kertooko jotakin minusta vai ajastamme, että tällaiset näkökulmat vaikuttavat kaiken korrektiuden keskellä tuoreilta?
Ohjelmallisuus kirjallisuudessa on väsyttävää. Ja sellainen käry näissä monimuotoisuuden vaateissa valitettavasti on. Kirjat ovat taidetta, eivät ensisijaisesti yhteiskunnallisia pamfletteja. Siksipä ohjelmallinen monikulttuurisuus on yhtä rasittavaa kuin ohjelmallinen rasismi (kiintiöhomot yms.). Jos kirjailija on ennakkoon lyönyt kantansa lukkoon, mitäpä siitä lukija kostuisi. Kiinnostavuus edellä, ideologia takana. Siinä motto.
Luotan kirjallisuuteen. Jos nykyajasssa on jotain hyvää, niin kirjojen kasvava määrä. Onhan asiassa varjopuolensa, mutta nimikkeitä pusketaan ulos sellaisella tahdilla, että kaikille löytyy jotain luettavaa. Ja netin ansiosta ei tarvitse tyytyä Finlandia-raadin otantaan.
Kyllä, Star Trekiä aikanaan paheksuttiin kauheasta ja liiallisesta edistyksellisyydestä mm. Sulun ja Uhuran hahmojen takia. Toisaalta muistelisin, että Uhuran hahmosta myös karsittiin aika paljon liialliseen voimaan ja valtaan viittaavia piirteitä. Ettei olisi epänaisellinen. 🙂 Tolkienia taas pidän aikansa kasvattina ja hyvin sivistyneenä sellaisena. Galadriel ja Eowyn ovat hienoja hahmoja.
Siinä mennään metsään, jos ajatellaan monimuotoisuuteen huomion kiinnittämistä ideologisena juttuna. Kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että fiktio vastaisi enemmän todellisuutta, jossa vaikkapa nais- ja miestoimijoiden suhdeluku ei ole yhden suhde yhdeksään, vaan lähempänä yhden suhdetta yhteen. (Jos ei oteta lukuun ihmisiä, jotka eivät solahda luontevasti kumpaankaan lootaan.)
Sinä tunnet ehkä tarvetta kapinoida väittämääsi monimuotoisuuden lisäämisen imperatiivia vastaan, mutta minun näkökulmastani rasismi ja misogynia eivät ole asioita, jotka voisi älyllistämällä tehdä salonkikelpoisiksi, saati hyviksi. Viha on vihaa. Sillä ei ole mitään tekemistä korrektiuden kanssa.
Olen hieman eri mieltä, mitä tulee monimuotoisuudesta todellisuuden kuvaajana. En tiedä oliko tämä taustaoletus tekstissäsi, mutta monimuotoisuus riippuu tietenkin siitä, mistä kirjoitetaan. Jos kirjoittaa savolaiseen lähiöön sijoittuvan tarinan, on todennäköistä, että suurin osa – elleivät kaikki – henkilöt ole valkoihoisia. Sukupuolijakauma on todennäköisesti tasainen, ja seksuaalivähemmistön edustajia on tuskin ollenkaan ottaen huomioon heidän tilastollisen vähäisyytensä. Nyky-Suomessa ei ole lainkaan mahdotonta elää tavalla, että on vain vähän kosketuksissa niin sanottuun ”toiseuteen”. Tunnen henkilökohtaisesti yhden homoseksuaalin, enkä lainkaan maahanmuuttajataustaisia (poislukien armeijatuttavuudet), eikä tämä ole ollut tietoinen ratkaisu. Jos sitten kirjoittaisi tarinan modernista Lontoosta, olisi etninen kirjavuus hieman toista luokkaa.
Sukupuolijakaumakin riippuu ihan siitä mistä kirjoittaa. Toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusvenetarina sisältää todennäköisesti pelkkiä miehiä. Yleisellä tasolla liikkuva sotaromaani taas sisällyttäisi itseensä myös naisia, koska maailmansodat koskettivat kaikkia. Kuinkas sitten jonkun nunnaluostarin tarina, siinä olisi tuskin montaa mieshahmoa.
Viha on kyllä hyvinkin salonkikelpoista, varsinkin taiteessa. Se on legitiimi motiivi siinä missä suuri haltioituminen ja rakkaus jotakin asiaa kohtaan. Viha on itse asiassa loistava luovuuden motivaattori, se potkii perseelle. Siksi ihmisviha, rasismi, naisviha, miesviha tai ihan mikä tahansa viha on itselleni käypää materiaalia kirjoissa ja taiteessa. Olennaista on se, kuinka niitä käytetään. Niitä voi ilmaista tympeällä tavalla, ”tämä on taas tätä” (esimerkiksi iso osa viime vuosikymmenen aikaisista väkivaltaelokuvista on silkkaa nihilististä roskaa. Vastakkainen esimerkki olisi HBO:n True Detective, jossa ilmaistiin syvää pessimismiä ja jopa ihmisvihaa älykkäällä tavalla). Parhaimmassa tapauksessa ne puhdistavat omia tunteita ja herättävät samalla voimakkaita ajatuksia. Michel Houellebecq on erinomainen esimerkki vihan voimalla kirjoittavasta taiteilijasta, hän on samaan aikaan sekä tunteellinen että älyllinen kirjoittaja.
Korrektius on sitä, että yksi ihmisen perustunteista määritellään epätoivottavaksi. Nykyaika pelkää vihaa, saaden aikaan vain ison määrän tukahdutettua raivoa ja hampaiden kiristelyä. Jos määritellään, että ”nämä asiat eivät kuulu taiteeseen, koska eivät ole salonkikelpoisia”, tehdään itseilmaisulle karhunpalvelus. Joka ajalla on omat tabunsa, ja nyt sellainen näyttäisi olevan viha.
Nyt taistelet lillukanvarsien kanssa, Korppi. Joko et lukenut alkuperäistä tekstiäni ajatuksella, tai jos luit, et ymmärtänyt sitä. Ehkä se oli vähän liian pitkä ja halusit vain päästä asiaan, eli Korppiin? Hmm? Haluat antaa itsestäsi kuvan coolin nihilistisenä älykkönä, mutta jostain syystä – jos todella ajattelet, että olisin kieltämässä millään tavalla vihan käsittelyn kirjallisuudessa (mitä en usko btw) – et näytä ymmärtävän sitä eroa, mikä on rasistisella kirjallisuudella ja rasismia käsittelevällä kirjallisuudella. Luepa leipäteksti vielä kertaalleen ajatuksella läpi ja jatketaan sitten.
Viittasin kommentissani lähinnä yhteen kohtaan tekstissäni, olisi pitänyt tuoda se esiin. Eli tämä:
”Jos suomalaisessa nykykirjallisuudessa, joka sijoittuu meidän todellisuuteemme, esiintyy vain ja ainoastaan valkoisia heteroita, se ei tosiasiassa ole enää todellisuuden kuva, vaan pseudotodellisuutta. Kapea siivu yhden ihmisen todellisuudesta. Silmien tarkoituksellista kääntämistä, putken läpi katsomista. Joten ei tehdä sitä, tai ainakaan pelkästään sitä, eihän?”
Tietenkään nykykirjallisuudessa ei esiinny vain valkoisia heteroita, mutta meinasit sitä kärjistyksenä. Ja sellaisena se pitääkin paikkansa, ja minä kerroin siihen syyn: suomalaiset ovat suurimmaksi osaksi valkoisia heteroita, mikä on aika laaja siivu maamme todellisuutta, ei kapea. Itselleni ei ole tässä ongelmaa, etninen monimuotoisuus kun ei ole itseisarvo minulle. Vertaa Suomea Amerikkaan, siellä etninen kirjavuus on aivan eri luokkaa, mikä näkyy myös taiteessa.
”et näytä ymmärtävän sitä eroa, mikä on rasistisella kirjallisuudella ja rasismia käsittelevällä kirjallisuudella. ”
Ehkä olisi pitänyt sanoa, etten tee eroa niiden välille. Ideologia ja tekijän omat ajatukset tulevat jollain lailla romaaniin mukaan, mikä voi tarkoittaa myös rasismia. Rasismia sisältävä romaani voi olla hyvä, kuten mikä tahansa muukin tekijänsä mielipiteitä sisältävä romaani. Oli kirjoittaja sitten natsi, kommunisti, rasisti, ihmisvihaaja, ekoterroristi tai feministi, voivat hänen ajatuksensa olla kiinnostavia. Tärkeintä on edelleen, ettei mene ideologia edellä ja sorru dogmaattiseen kohkaamiseen (esseissä se onnistuu luontevammin, mistä todisteena Antti Nylén). Enkä pidä rasismia tai vihaa automaattisesti pahoina asioina, sen verran luontaisesti ja eri muodoissa ne ilmenevät. Mutta siihen ei kannata mennä tässä sen enempää, lienemme asiasta melko lailla eri mieltä.
”…coolin nihilistisenä älykkönä”
Älyköstä en tiedä, mutta nihilisti en ole ainakaan ja vielä vähemmän cool! Jälkimmäinen on lähes syntiä. Vaikka pidän kirjoista, joissa ilmaistaan sairaitakin ideoita, ei se tarkoita, että kannattaisin niitä.
No niin, ja edellisessä kommentissa siis piti lukea ”yhteen kohtaan tekstissäSI”, ei ”yhteen kohtaan tekstissäNI”.
Jännä tyyppi olet, Korppi. Sinulle tuntuu olevan hirveän tärkeää kiertää se, minkä yleisempi nettikäyttäytymisesi antaa ilmi. Olet kommentoimassa aina, kun jossain edes mainitaan feminismi, tasa-arvo tai vähemmistöt. Asia tuntuu olevan sinulle tärkeä, mutta vain siten, että pääsisit kieltämään sen kaikin mahdollisin tavoin. Pidät pitkiä semiälyllisiä namedropping-yksinpuheluita, joiden tärkein päämäärä ei vaikuta koskaan olevan todellisen keskustelun synnyttämät uudet oivallukset tai minkäänlainen yhteisymmärrys keskustelijoiden välillä, vaan ainoastaan äänessäolo. Yleensä tartut johonkin, mitä toinen sanoo ja väännät siitä oman todellisuutesi, jonka pohjalta keskustelu jatkuu. Tartut tikkuihin, kun edessä on metsä. Keskusteleminen ihmisen kanssa, joka ei kuuntele, mitä sanon (tai tule ikinä kuuntelemaan), on väsyttävää. Se ei johda mihinkään.
”Enkä pidä rasismia tai vihaa automaattisesti pahoina asioina, sen verran luontaisesti ja eri muodoissa ne ilmenevät. Mutta siihen ei kannata mennä tässä sen enempää, lienemme asiasta melko lailla eri mieltä.” Itse sen tässä parhaiten sanoit. Toisille rasismi ja muu syrjintä on sanasälää, jolla voi kivasti keppihevostella ympäri internetin. Toisille ne ovat asioita, jotka todella koskettavat elämää. Tärkeitä asioita. Tämä sivu ei ole sinun keppihevostelusi foorumi.
Tottahan toki kirjailijan täytyy olla jollain tavalla egoisti. Eikös kirjankin julkistaminen ole vain keino huutaa: ”Katsokaa kaikki kuinka hyvä mä olen tässä!”
Mitä spefikirjallisuuden monimuotoisuuteen tulee, olen hyvin samoilla linjoilla. Mua kiinnostaa äärettömän paljon erilaisuus, asiat jotka ei ole mulle ennestään tuttuja. Ja juuri niitä mä yritän tuoda esille omissa kirjoituksissani. Toki tämä tuo mukanaan myös mainitsemasi vastuun tehdä kunnollista taustatutkimusta ja edustaa eri ihmisryhmiä kunnolla, mihinkä liittyen olen käynytkin keskustelua ihmisten kanssa viime aikoina.
Etenkin nuo ”perinteiset” naishahmot ovat hahmotyyppi joka mua rassaa, ehkä koska tuntuu niin rasittavalta änkeä puolet ihmisväestöstä samaan, yksipuoliseen hahmomuottiin. Kirjoitan para-aikaa ensimmäistä kirjaani, jossa hahmojoukon fyysisesti ja asemaltaan voimakkain hahmo on nainen, johon muut suhtautuvat pääasiassa pelonsekaisella kunnioituksella. Toivon kovasti että se tulee toimimaan.
Jep, yksipuoliset naishahmot on se juttu, jonka kanssa jouduin kasvamaan lapsena. Voe hitsi, mikä maailma aukesi sitten Buffyn, Xenan, Ellen Ripleyn ja Sarah Connorin äitiyden myötä! 😀 Eikä niinkään, että kaikkien naishahmojen pitäisi olla sitten taas vahvoja ja pelottavia. Tärkeintä, että eivät ole yhdestä ja samasta muotista, vaan oikean ihmisen oloisia. Ja että heitä olisi muussakin kuin Smurffiinan roolissa.
Onnea kirjan kirjoittamiseen!
Tuossa on monta aihetta, mistä voisin keskustella koko päivän, mutta jos nyt yrittäisi tiivistetysti poimia muutaman kohdan.
Taitelijan on oltava varovainen yleisön suhteen, sillä yleisö ei yleensä tiedä mitä haluaa. Se saattaa kuvitella tietävänsä, mutta se on aivan eri asia. Sen(kin) vuoksi on äärimmäisen vaarallista alkaa noudattaa yleisön neuvoja, kun tekee luovia päätöksiä. Se on hyvin lyhytjänteinen tapa hoitaa asioita. Muutenkaan komitean suunnittelema taide ei yleensä räjäytä tajuntaa.
On hölmöä ottaa vaikutteita keskiajasta ja pitää niistä kiinni kynsin ja hampain, jos samaan aikaan kuitenkin tunkee tarinat täyteen haltioita ja lohikäärmeitä. Miksi esim. naiskuvan pitäisi olla feodaaliajalle autenttinen, jos kerran maailma on fantasiaa. Kaikkien ei tarvitse olla kiinnostuneita monimuotoisuuden lisäämisestä, mutta sen kritisointi on hassua, koska ei se myöskään ole vahingoksi niin kauan kuin pidetään hyvä tarina päätavoitteena.
Kirjojen yksi heikkous ja vahvuus on siinä, mitä sanat jättävät piiloon. Suomessa meillä on sukupuolineutraali ”hän”. Sen avulla on helppoa jättää hahmon sukupuoli pimentoon niin halutessaan. Mutta jos hahmosta ei kerrota esim. hänen sukupuoltaan, lukijan aivot yleensä asettavat jotain tyhjään kohtaan. Valitettavasti lähtöasetus täällä lännessä on yleensä mies ja valkoihoinen. Tämä johtaa siihen, että on aina mainittava ihonväri, jos sen haluaa olevan tietty ellei sitten käytä riittävästi muita haluttuun suuntaan viittaavia vihjeitä.
Tämä tuo ongelmia LGTB-akselin kanssa, koska läheskään kaikissa tarinoissa ei ole olennaista käsitellä esim. hahmojen seksuaalisia suuntautumisia. Mutta jos niistä ei anna mitään viitteitä, suurin osa lukijoista olettaa sen olevan hetero. Mikä sitten luo stereotyyppisiä tapoja esittää tiettyjä vähemmistöjä, jotta lukijalle/katsojalle voi nopeasti kertoa vaikka että ”tämä hahmo on homoseksuaali”. Tämä taas luo kapean katsantokannan ja johtaa helposti vähemmistöjä epäkunnioittaviin hahmoihin. Joissain tapauksissa kirjailija saattaa vihjailun jälkeen myöhemmin paljastaa, että tämä hahmo oli itse asiassa tuota ja tuota vähemmistöä, mutta sekään ei ole ongelmaton tapa. Vrt. Albus Dumbledore. Mitään aukotonta ratkaisuahan ei ole. Pääasia, että jatketaan yrittämistä vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Monimuotoisuus on rikkaus.
En tunne ketään kirjailijaa, joka ottaisi suoriltaan vastaan tilauksia lukijoilta, niin paljon kuin me heitä arvostammekin. Mutta toisaalta kirjailija ei myöskään elä tyhjiössä. Vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa voi syntyä ajatuksia, jotka itävät kirjailijan mielessä ja synnyttävät ehkä jossain vaiheessa taideteoksen. Myös kustantaja saattaa ehdottaa, että mitä jos kirjoittaisit seuraavan kirjasi tälle ja tälle kohdeyleisölle. Minäkin olen tänä keväänä kustannustoimittajan ominaisuudessa ”tilannut” eräältä kirjailijalta täsmätaideteoksen, ja sellaisen myös sain. Sekin on kirjailijan ammattitaitoa, että osaa tarvittaessa tuottaa tekstiä tilauksesta. Miten muuten kolumnit, jatkokertomukset yms. syntyisivät?
Tuo piiloonjääminen on tuttua itselleni, hahmoja rakentaa niin pieteetillä, että heistä ei mitenkään voi tuoda kaikkea esiin. Niin kuin sanoit, tarinan on tultava ensin. Onhan se turhauttavaa, kun niillä asioilla ei voi hekumoida jälkeenpäin. Mutta toivon todellakin, että keskustelu monimuotoisuuden lisäämisestä ei johda tarinoihin, joissa muistetaan mainita erikseen jokaisen hahmon seksuaalinen suuntautuminen, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä juonen kanssa. ”Prinssi Uljas nosti peitsensä, tuijotti lohikäärmeen kitaan ja muisti jälleen, kuinka paljon hän piti miehistä.” 🙂 (TAI ITSE ASIASSA! Nyt tekee mieli kirjoittaa tuo tarina auki… 😀 )
Tulipa mieleen tuosta hetero-oletuksesta vielä, että ehkä kirjoittajana sitä on alkanut lukea tekstiä eri tavalla kuin silloin, kun oli pelkästään lukija. Nova-tuomarina ja nyt SpeTu-tuomarina sekä omissa kirjoittajaryhmissäni olen pannut merkille, että tuntuu olevan kirjoittajien parissa melkeinpä muotivillityksenä se, että ei mainita päähenkilön nimeä eikä sukupuolta. Tällöin on joskus käynyt niinkin, että olen tehnyt homo-oletuksen. 😀 Tekstiä lukee aina jonkinlaisen ennakko-oletuksen läpi, poimien vihjeitä sieltä ja täältä, ja nimettömästä ja sukupuoleltaan määrittelemättömästä hahmosta tekee joko miehen tai naisen hyvinkin pienten juttujen perusteella: Miten hahmo reagoi asioihin, millä tavalla hänen kuvataan liikkuvan jne. Yhden novellin olen lukenut, josta en useammallakaan kerralla tullut pysyvään lopputulokseen. Henkilö jäi kelluvaksi. Kertoja oli onnistunut hämärtämään henkilön sukupuolen täysin, vaikka novellissa oli myös seksiä. Se oli vaikuttavaa.