MIKÄ IHMEEN VILLIPIHA?

Kolme vuotta sitten lakkasin ajamasta nurmikkoa. Ihan vaan lopetin kerta kaikkiaan. Myönnettäköön, en ollut sitä ennenkään ollut mikään ahkera puutarhuri. Nurmikkoa oli noin 1500 neliön pihalta leikattu siihen asti jo vuosia korkeintaan kaksi kertaa kesässä, usein vain kerran. Piha on paahteista hiekkamaata, joten keskellä pihaa, missä kulutus on suurinta, nurmikko ei kasva juurikaan nilkkaa korkeammaksi. Jos sen leikkaa lyhyeksi, kun on yhtään aurinkoisempi tai helteisempi kesä, se kulottuu nopeasti kuivan rapsakaksi ja ruman keltaiseksi.

Ennen päätöstä lopettaa nurmikonleikkuu olin jo aloittanut hyönteisten makrokuvaamisen, aluksi pääosin pihan ulkopuolella, mutta yhä enemmän pihassa. Hyönteisten kuvaamisen myötä havahduin siihen, miten paljon elämää omani kaltaisessa lähiöpihassa on – ja miten paljon enemmän sitä voisi olla. Maan tasoon laskeutuminen kameran kanssa avasi minulle aivan uudenlaisen näkökulman pihaan ekosysteeminä. Aloin nähdä pihan erilaisina elinympäristöinä: metsästysmaastoina, ravintoloina, piilopaikkoina, soidinmaina ja talvehtimiseen sopivina alueina.

Aloin pohtia, miten voisin muokata tästä omistamastani maapläntistä monimuotoisemman ja elämälle otollisen. Miten paljon elämää saisin mahtumaan yhteen pihaan?

Tutustuin näillä main myös rewildingiin, villiinnyttämiseen*, jonka ydinajatuksena ei ole niinkään suojella jotain tiettyä eläinlajia (esim. kimalaisia), vaan monimuotoistaa alueita luonnon ehdoilla ja tahdissa. Tämä vetosi – että voisi tehdä hyvää ihan vain tekemättä liikoja? Antaa luonnon tehdä juttunsa? Seurata sivusta? Vau, trendi minun makuuni! Villiinnytys, täältä tullaan!

*Itse kutsun sitä, mitä teen villiinnyttämiseksi ja pihaani villipihaksi, mutta hakusanalla ”luontopiha” löytyy myös tietoa.

MIKSI?

Koska olen vihainen. Ja ahdistunut. Koska minun pitää tehdä jotakin.

Ilmastokriisi ja siihen olennaisesti liittyvä luonnonmonimuotoisuuskriisi ovat aikamme suurimmat haasteet. Siitä ei ole kysymystäkään. Kaikki muut kriisit (sodat, pakolaisuus, ruokakriisit, pandemiat) kiertyvät näihin kahteen megakriisiin. Ja silti meidänkin päättäjämme katsovat aiheelliseksi vain lässyttää ja sössöttää toiminnan sijaan. Luonto- ja ilmastotoimia aktiivisesti jarrutetaan sen sijaan, että toimittaisiin oikein nykyisiä ja tulevia sukupolvia kohtaan. Luontoaktivisten toimintaa yritetään rajoittaa sen sijaan, että mietittäisiin, miksi ihmiset lähtevät kaduille.

Olen äärimmäisen turhautunut. Enkä ole yksin. Suurin osa suomalaisista haluaa lisää luonnonsuojelualueita, suojella luonnonmetsät ja rohkeampia ilmastotekoja.

Euroopassa tilanne on tämä:

Europeans continue to take climate change seriously

• 85% of respondents consider climate change a serious problem for the world.
• Climate change is seen as the most pressing issue in several Member States and among the top three concerns in most others.
• 59% of Europeans say they have taken an action in the past six months that combats climate change.

Strong and sustained support for EU climate targets and policies

• 81% support the EU’s goal of reaching climate neutrality by 2050.
• 88% say it is important for the EU to take action to increase renewable energy and energy efficiency.
• 84% support the aim of boosting Europe’s competitiveness in clean technologies.
• 75% believe reducing fossil fuel imports will enhance energy security and benefit the EU economically.

Lähde: Eurobarometri

Ja silti. Luontokatoa ei vain tapahdu, sitä tehdään.

Esimerkki lähiluonnosta. Oma asuinkuntani niittää tienpientareet joka vuosi kaksi kertaa kesässä, ensimmäisen kerran juhannuksen alla ja toisen kerran ennen koulujen alkua. Jälkimmäinen näistä niitoista on perusteltu, sillä niityt suositellaan niitettäväksi kerran loppukesästä.

Niitto juhannuksen alla sen sijaan katkaisee monen niittykasveista riippuvaisen hyönteisen elämän ja lisääntymisen kierron. Esimerkiksi nokkosperhoset munivat tienpientareiden nokkosiin, ja joinain vuosina ne ovat ehtineet juuri ja juuri toukkavaiheeseen, kun niitto on tehty. Valtava osa nokkosperhosten uudesta sukupolvesta päädytään noin vain tappamaan.

Tänä vuonna pientareilla viihtynyt ja minua henkilökohtaisesti ilahduttanut lähes parinkymmenen tiklin parvi joutui juhannusniiton jälkeen etsimään uusia ruokamaita. Kaikki pölyttäjien rakastamat upeanvioletit ohdakkeet olivat juuri kasvaneet kukkimiskorkeuteensa, kun ne rujosti katkaistiin.

Ajattelen tätä myös kulttuurisena menetyksenä: juhannusaattoon on perinteisesti kuulunut luontoa kohti pyrkiminen. Juhannusyönä toiveikas nuoriso on kerännyt tyynynsä alle seitsemän niittykukkaa tai kierinyt alasti pellossa nähdäkseen tulevan puolisonsa. Harva lähtee kierimään nakuna piennarniityille varsinaissuomalaisessa lähiössä, mutta eipä kerää seitsemää kukkaakaan, kun ne on kaikki alas niitetty. Ja haluatko kutreillesi kauniin niittykukkaseppeleen? Kehno tuuri. Koita tehdä sellainen lupiineista, niiden puskat saavat rehottaa rauhassa!

Niityt ovat uhanlaisia perinneympäristöjä.

Suomen perinneympäristöjen tilanne on hälyttävä. Vuonna 2018 julkaistussa Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa kaikki perinneympäristöt arvioitiin uhanalaisiksi, ja valtaosa niistä jopa äärimmäisen uhanalaisiksi. Perinneympäristöjä uhkaa umpeenkasvu.

Huolestuttavinta perinneympäristöjen ja niiden lajiston kannalta on se, että vain noin puolet jäljellä olevista perinneympäristöistä on asianmukaisessa hoidossa. Noin neljäsosa Suomen uhanalaisista lajeista elää näillä yhä vähäisemmäksi käyvillä alueilla. (Lähde: WWF)

Tienpientareita sen sijaan Suomessa piisaa, ja kotoperäiset piennarniityt olisivatkin monille lajeille ensiarvoisen tärkeitä elinympäristöjä.

Miksi tämä ensimmäinen niitto sitten tehdään? Kysyin tätä jokunen vuosi sitten kunnasta: koska osa kuntalaisista alkaa valittaa ”epäsiisteistä” pientareista! Kurinalaisuuden estetiikka asetetaan ennen elämää. ”Siisteys” ennen parempaa tulevaisuutta. Joka vuosi tämä jaksaa harmittaa, ja tänä vuonna sitäkin enemmän, koska samaan aikaan naapurikunnassa ollaan hyvin huolissaan pölyttäjäkadosta.

Kun pölyttäjät katoavat, ne vievät meidät mukanaan.

On toimittava nyt. Pihojen, kuntien ja valtioiden tasolla.

HIRVEÄN NÄKÖISTÄ

Monen mieleen on iskostunut ihmeen vahvasti ajatus siitä, että kurinalainen on kaunista. Kurinalaisuus on kunnollista, rehottaminen on epäilyttävää. Mutta hei haloo. Tämähän on vain yksi estetiikka ja ajatus muiden joukossa, ei mikään kiveen hakattu totuus. Emme me suomalaiset aina olleet tällaisia siisteysfriikkejä. Niittyjä ei aina ole niitetty juhannuksen alla eikä nurmikkoa ajettu viikottain sängelle. Metsän ei ole aina vaadittu seisovan suorissa riveissä tai uskottu, että luonto menee tärviölle ilman ihmisen ankaraa kättä. Vielä silloin, kun itse olin lapsi, tienvierukset ja pihanlaidat pörisivät ja surisivat elämää. Oli metsiä eikä pelkkää hakkuuaukeaa ja puupeltoa. Oli puuvanhuksia ja pajupuskia.

Olen aina rakastanut tietynlaista villiyttä, jopa rähjäisyyttä. Tämä ei päde pelkästään estetiikkaan. Pidän enemmän pienistä perhesirkuksista, joissa akrobaatin jalka toisinaan horjahtaa ja koulutettu kissa kieltäytyy tekemästä temppuja, kuin täydellisyyteen asti viilatuista jättituotannoista. Minua viehättävät ihmiset, joiden kasvoissa on kiinnostavaa epäsymmetriaa. Luen marginaalikirjallisuutta, pidän purkuhallinäyttelyistä, kuuntelen punkia.

Pidän virheistä ja epätäydellisyydestä. Pidän monimuotoisuudesta.

Kun olin lapsi, menin toisinaan kauniina kesäpäivinä makaamaan kukkaniitylle. Tämä on rakkaimpia lapsuusmuistojani. Katselin heinien heilumista tuulessa, kuuntelin kimalaisten surinaa kukissa. Elin luonnossa ja luonnon kanssa. Seurasin lantakuoriaisten puuhailua paikoissa, joissa lehmät olivat kulkeneet. Nimesin kolme pellon vieressä rinnakkain kasvavaa haapaa Kolmeksi sisareksi*, sillä ne vaikuttivat juttelevan kaiken aikaa joko keskenään tai minulle. Lapsena toivoin, että jonain päivänä ymmärtäisin, mitä ne minulle sanoivat.

*Hassua miten tietyt asiat kulkevatkin mukana

Jo silloin tiesin tarkkaan, missä meidän maatilallamme kasvoi vesiheinää (pihatähtimö), josta kanat pitivät, missä lammessa oli sammakonpoikia ja missä sammakot talvehtivat. Tiesin, mitkä puut kannattivat pienen kiipeilijän painon ja mitkä eivät, ja miten samettiselta sormiin tuntui suuri kääpä, joka kasvoi puutarhan vanhassa omenapuussa (erinomainen kiipeilypuu). Tunsin minua ympäröivän luonnon moninaisuuden kuin oman ihoni.

Kurinalaisuudella ei ollut mitään tekemistä kotoisuuden kanssa. Haluan yhä olla elämän ympäröimä. Eikä minulla onneksi ole pienintäkään tarvetta olla Kunnollinen.

YKSI PIENI PIHA LUONNON MONIMUOTOISUUSKRIISISSÄ

Olen siitä onnekas ihminen, että omistan maata. Omistamani maapläntti ei ole suuren suuri, vain suht tiiviisti rakennetun lähiön piha. Sillä ei pelasteta maapalloa. Mutta se on minun, saan tehdä sillä mitä haluan. Puutarhat voivat olla monimuotoisuuden tehopesäkkeitä. Niihin on mahdollista varsin vähällä vaivalla rakentaa elämälle suotuisia olosuhteita. Luontoonhan mahtuu valtavat määrät elämää – jopa pihan kokoiselle alueelle. Lajikatosokeuden takia emme vain ymmärrä, kuinka paljon olemme menettäneet. Kuinka paljon enemmän voisi olla.

Suomalaisten pihojen pinta-ala (1500 km²) vastaa muuten 33 kansanpuiston pinta-alaa. Pihat eivät ole mikään pikkujuttu. Pihoilla on merkitystä.

Puutarhaa voi ajatella pienenä ekosysteeminä itsessään. Ihmisen on mahdollista tukea monimuotoisuutta sen alueella monin pienin tavoin. Jokainen otus, joka pihassa elää, kaipaa ravintoa sekä sopivia paikkoja suojautumiseen pedoilta, talvehtimiseen ja lisääntymiseen. Useimmat pihoissa elävät eläimet ovat jonkin toisen eläimen ruokaa. Kun monimuotoistamisen aloittaa kaikkein pienimmistä, ravintoketjun ensimmäisistä lenkeistä, takaa samalla kutsuvat elinolosuhteet koko ketjulle.

Hyönteishotelli pihan nurkassa ei riitä, jos sen yhteydessä ei ole myös ravintola.

Omalla pihallani olen paitsi antanut nurmikon niityttyä, myös:

• Lisännyt lahopuuta ja ryteikköä tontin reunoilla. Nämä ovat tärkeitä piilo- ja talvehtimispaikkoja mm. kovakuoriaisille ja kimalaisille, ja toisaalta ravinnonlähteitä monille linnuille. Kun olen joutunut kaatamaan puun, olen jättänyt kunnollisen, korkean kannon. Käpytikka rakastaa etsiä hyönteisiä ruuakseen lahoavista kannoista. Ennen lahoamistaan isot kannot toimivat myös kivasti jalustana kesäkukkaruukuille!
• Antanut puiden kasvaa. Ne muutamat hirmuhelteet, joita meillä on männäkesinä ollut, havahduttivat minut puiden tärkeyteen. Suuret puut muodostavat pihaan hapekkaan, raikkaan mikroilmaston, jossa pärjäävät paremmin sekä eläimet että ihmiset. Omalla pihallani eron viereiseen, avoimeen tieympäristöön huomaa hellepäivänä selvästi: kun pihan ulkopuolella kärventää, villipihalla on yhä mukava olla – vaikka aurinko pääsee paistamaan sinne suuren osan päivästä. Suuret puut ovat myös itsessään tärkeitä elinympäristöjä niin hyönteisille, linnuille kuin oraville. Todella vanhoista puista alkaa olla tehotalous-Suomessa pulaa.
• Asentanut linnunpönttöjä enemmän kuin ajattelen lintuja tulevan. Tänä kesänä pihalla on pesinyt ainakin kaksi kirjosieppopariskuntaa, punarinta, sinitiainen ja mahdollisesti myös varpunen upouudessa varpuspöntössä. Pöntöille on tarvetta. Lintujen määrä lisääntyy sitä mukaa, mitä villimmäksi piha tulee – ja mitä suurempia hyönteispopulaatioita se pystyy pitämään yllä.
• Rakentanut pienen piha-altaan. Allas on toiminut todellisena monimuotoisuuden buustaajana pihalla. Sen äärellä viihtyvät niin sammakot kuin linnut, ja kukkakärpästen määrä on suorastaan räjähtänyt sen rakentamisen jälkeen (jotkut kukkakärpäslajit viettävät toukkavaiheensa vedessä). Jännä kyllä, hyttysten määrä ei ole sanottavasti kasvanut. Tätä hiukan pelkäsin etukäteen, mutta ilmeisesti hyttysten syöjiä on sen verran, että kannat pysyvät kurissa.
• Pohtinut ekokäytäviä, joita pitkin eläimet pääsevät liikkumaan, ja alueita, joilla eläimet saavat olla etusijalla. Esimerkiksi omalla pihallani on pitkän heinän alueita siellä, mistä sammakot saapuvat pihaan ja missä ne tapaavat liikkua enemmän. Nämä ovat varjoisia paikkoja, joilla sammakot saavat puolestani olla rauhassa ja heinä kasvaa. Sammakot puolestaan eivät tule pihan paahteisille paikoille, joissa ihminen ja koira tapaavat enemmän liikuskella. Olemme kaikki tyytyväisiä. Kukaan ei päädy tallomaan ketään.
• Pohtinut jatkumoita. Pyrin kasvien osalta siihen, että pihalla kukkisi koko kasvukauden. Tänä kesänä olen ilokseni huomannut, että näin tosiaan alkaa olla. Ensimmäisenä kukkivat kasvit (krookukset, leskenlehti ja voikukka) aloittivat mm. kimalaiskuningattarille tärkeän kukintansa jo varhain, ja viimeiset kukkijat (ainakin valkoapila ja pensashanhikki) ruokkivat mattimyöhäisiä kukkakärpäsiä vielä syyskuussakin. Suosin pihalla kotoperäisiä ja pölyttäjäystävällisiä kasveja.
• Hankkiutunut eroon haitallisista vieraslajeista. Eli ihan täysin puutarhatöistä ei villipihallakaan eroon pääse. Muinoin kukkapenkissä kasvanut ja kauan sitten juurineen ylös revitty lupiini pukkasi vielä viime kesänäkin lehteä. Lupiini ja sen loppumaton siemenpankki ovat pirullinen maanvaiva.
• Opetellut ajattelemaan uudella tavalla. Suomalaiseen luontosuhteeseen kuuluu valitettavan usein aivan tavallisten luonnon ilmiöiden ja eläinten näkeminen uhkien ja kontrollin kautta. Eläimiä ja kasveja jaotellaan touhukkaasti hyviksiin ja pahiksiin, joista jälkimmäiset on poistettava myrkyin ja voimakeinoin. Voikukkaa pidetään pahiksena, vaikka se on alkukesän tärkeimpiä pölyttäjäkasveja. Kirjosieppoa haukutaan pesärosvoksi, vaikka juuri mustawalkia kärwäistempaaja on se tyyppi, joka pitää minunkin pihani hyttyskannat matalina. Pihallani oli viime kesänä vähintään kuusi eri muurahaispesää ja ainakin neljää eri lajia muurahaisia. Jouduin tietoisesti ohittamaan lapsuudessa opitun kauhistuksen siitä, miten muurahaiset kaivavat talon kumoon ja marssivat keittiöön varastamaan ruuat, minkä jälkeen olenkin saanut todeta, että tavalliseen lähiöpuutarhaan mahtuu hyvin ainakin se kuusi muurahaispesää. Yhdestäkään ei ole tultu marssien taloon eikä yksikään pesistä ole talon kivijalassa.
• Asentanut riistakameran. Tällä ei ole mitään muuta roolia villipihassa kuin auttaa minua vakoilemaan isompia pihassa liikkuvia elukoita.

Kaikki kuvissa esiintyvät eläimet on kuvattu villipihassa.

VINKKEJÄ

Kirjallisuutta:

• Juha Kauppinen: Monimuotoisuus
• Isabella Tree: Wilding
• Isabella Tree & Charlie Burrell: The Book of Wilding
• Philipp Weiss & Annevi Sjöberg: Satoisa Metsäpuutarha

Youtube:

• Suomen permakulttuuriyhdistys ry
• Tammenkoti
• Wild Your Garden With Joel Ashton
• Rewilding Europe
• Kneppflix
• Once Upon a Forest: A Twig Poet’s Rewilding Journey
• Leave Curious
• The Wildlife Homestead
• Maggishai: Villipiha-soittolista

Netissä:

• WWF: Ala villiksi
• Suomen niittysiemen
• Luontoa pihoille! (Täsmäopas tamperelaisille, mutta hyvää tietoa muillekin)