”Miksi minun piti syntyä järvikeijuksi!” voihkaisi Mesikorva ja tunki kätensä sammakonkutuun. ”Miksei vaikka kuukeijuksi? Ne peijakkaat eivät muuta teekään kuin soittavat luuttua ja syövät mustikoita.” Aamunkaste oli tottunut Mesikorvan möykkäämiseen, joka toistui joka kevät kuten kuteminenkin. Keijutyttö nappasi tukevan otteen yhden nuijapään pyrstöstä ja veti kunnes se irtosi kudusta päästäen vienon plop-äänen. Aamunkaste laski uuden sammakonpoikasen hellävaroen veteen ja taputti sen päätä rohkaisevasti. Maailma ilman limaa oli pikku nuijapäille uusi ja pelottava paikka. Aamunkaste teki kaikkensa, jotta syntymä olisi sammakonpoikasille mahdollisimman miellyttävä kokemus. Vierestä kuului vieno plop ja sen jälkeen pikkiriikkinen huiiiiiiiiii, kun Mesikorva heitti oman muttipäänsä olan yli lampeen.

”Älä huoli Mesikorva, pian me olemme valmiita. Eikä meillä tämän jälkeen ole juurikaan muuta tekemistä, ei ennen kuin sudenkorennon toukat alkavat kuoriutua nahoistaan keskikesällä.” ”Niin. Sudenkorennot. Ensin meidän pitää aukaista se himskatin haarniska, jota ne kantavat päällään, ja mitä ne tekevät kiitokseksi? Yrittävät purra!” ”Keijun työ on keijun työtä, eikä sitä voi kukaan muu tehdä. Kuvittele nyt vaikka menninkäistä vetämässä nuijapäitä kudusta. Niillä nakkisormilla!” Mesikorva heitti viimeisen sammankonpoikasen veteen ja ojensi selkänsä. ”Huh! Olipahan homma! Taisin seota laskuissani jo sadantuhannenkolmensadanviidenkymmenen kohdalla. Ja se oli eilen.” Lammen matalassa rantavedessä istuvien Aamunkasteen ja Mesikorvan jaloissa pyöri nyt satoja ja taas satoja nuijapäitä valmiina seikkailuun, jota jotkut kutsuvat elämäksi. Suurelle osalle niistä elämä oli vain vilaus auringosta ja jonkun ahvenen mahan sisäpuoli, mutta niin luonto toimi. Myös pienten ahventen on syötävä. Mesikorva heitti pitkäkseen läheiselle lumpeelle ja antoi auringon lämmittää poskiaan.

Tänään Mesikorva ei saanut loikoilla pitkään, sillä lammen rantaan saapui poika. Tämä ei ollutkaan mikä tahansa tavallinen poika, sellainen joka huutaa PUM! PAM! ja juoksee harmittomasti ympyrää kepin kanssa. Tämä oli Ilkeä Poika. Ilkeät Pojat saattavat olla aivan hiljaa pitkiä aikoja ja silloin he tekevät tuhmia juttuja. Rikkovat muiden leikkejä. Kiusaavat. Tänään tuollainen Ilkeä Poika tuli lammen rantaan ja alkoi ensi töikseen sohia vastasyntyneitä sammakonpoikasia kepillä. Sitten poika otti rannalta suuren, litteän kiven, ja heitti sen keskelle nuijapäiden parvea, niin että ne sinkoilivat hädissään ympäriinsä. ”Hah hah haa”, nauroi Ilkeä Poika.

Mesikorva irvisti niin, että sen pienet, terävät kulmahampaat näkyivät. Tuo poika kaipasi kunnon opetusta! Minä taion hänelle korvan keskelle otsaa! Minä laitan hänet kävelemään takaperin Timbuktuun, minä… minä… Mesikorvan ajatukset menivät sekaisin, kun se näki pojan riipivän nuoren koivun oksia lehdettömäksi, yksi toisensa jälkeen. Tuo oli hänen lempikoivunsa, se koivu, jonka mahla oli niin makeaa, että se sai Mesikorvan aivot sirisemään mielihyvästä. Mikä loukkaus! Aamunkaste laskeutui hänen vierelleen. ”Kolmas korva keskellä otsaa on aika hauska ajatus, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei poika oppisi siitä muuta kuin että hänellä on eriskummallisen hyvä kuulo.” Aamunkaste nosti kätensä ja lausui paarmakarkotusloitsun.

Paarmakarkotusloitsu ei suinkaan karkota paarmoja, niin kuin joku saattaisi kuvitella, vaan se tarkoittaa sitä, että paarmat hoitavat kaiken karkottamisen. Tuota pikaa lammen jokaisesta kolkasta syöksyi esiin valtavia hevospaarmoja, kiiltäväsiipisiä sokkopaarmoja ja inhottavia, harmaita suppupaarmoja, jotka hyökkäsivät yhtenä parvena Ilkeän Pojan kimppuun! Poika lähti pinkomaan minkä kintuistaan pääsi ja vaikka hän kuinka huitoi ja läpsi, parvi seurasi häntä aina isolle tielle asti. Kotiin päästyään poika oli kauttaaltaan punaisten, kirvelevien paarmanpuremien peitossa. Ja mikä kummallisinta, hän kuvitteli kuulleensa parven pörinässä sanoja. Ärrräääää kiussssaaaa pneeempiäääää. Ärrräääää kiussssaaaa pneeempiäääää. Uudelleen ja uudelleen sanat kaikuivat pojan päässä. Sinä yönä Ilkeä Poika päätti, että hänestä tulisi täst’edes Hyvin Kiltti Poika (niin kuin hänestä tulikin, ja myöhemmin, sitten kun hän kasvoi isoksi, Paarmojen Laumakäyttäytymiseen Erikoistunut Hyönteistutkija).

Lammella Mesikorva ja Aamunkaste sukivat sokkopaarmojen siivet kuntoon, pölyttivät suppupaarmat jälleen inhottaviksi ja rapsuttivat hevospaarmoja leuan alta. ”Hyvin tehty, paarmaseni,” sanoi Aamunkaste, ”Eiköhän poika oppinut tänään jotakin.” ”Juu, että paarmat purevat ja niitä lentelee lampien lähellä.” Mesikorva hymähti. ”Eighpä kessssstä,” sanoivat paarmat.