Mesikorvalla oli tylsää. Oli keskikesä, eikä mitään tekemistä. Sammankonpoikaset oli vedetty kudusta aikoja sitten ja nyt ne jo polskivat ympäriinsä alkujaloillaan. Perhoset vasta harkitsivat koteloitumista ja sudenkorennon toukat mulkoilivat häijysti lumpeiden alta, kun keiju yritti maanitella niitä luovuttamaan liian pieneksi käyneet päällystakkinsa. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta Mesikorva olisi maannut tyytyväisenä jonkin lehtevän pensaan alla ja ahtanut itsensä täyteen ahomansikoita ja villivadelmia, mutta alkukesä oli ollut kylmä ja sateinen, eivätkä marjat olleet kypsyneet ajallaan. Aamunkaste oli lähtenyt etsimään, josko löytäisi heille edes yhden marjan jaettavaksi.
Tänään oli kuitenkin lämmintä. Heti aamusta Mesikorva oli haistanut helteen. Maa hikoili väräjävässä ilmassa auringonnousun jälkeen, eikä edes hentoinen tuulenviri rapistellut puiden lehtiä. Päivän vanhetessa aamun lämpö muuttui iltapäivän paksuksi, kuumaksi peitoksi, joka kietoi sisäänsä puut ja eläimet. Luontoäiti oli tänään laiskalla tuulella. Sekin halusi joskus vain köllötellä ja antaa auringon lämmittää suurta, pyöreää mahaansa. Mesikorva potkiskeli kiveä varpaansa kärjellä. Kun Luontoäiti laiskotteli, keijuilla oli tavattoman tylsää.
Niknakniknakniknak… Ääni havahdutti Mesikorvan mietteistään. Niknakniknakniknak…. Ääni lähestyi hitaasti, ja kun se tuli lähemmäs, siihen liittyi myös muita ääniä: Ääähhhh… puuuhhhh…. äääähhh… Pian Mesikorva näkikin tien mutkan takaa ilmestyvän ihmisen, joka puski ähisten paksujen ilmamassojen halki. Jopa ihmisen polkupyörä valitti joka polkaisulla. Kun läähättävä pyöräilijä viimein saavutti lammen, hän kaatui rannan varjoisaan ruohikkoon kuin kolmesataavuotias kelopuu. Mesikorva kuuli ihmisen jupisevan itsekseen: ”Ikinä… ei ikinä enää… tällaisessa helteessä…” Sitten ihminen nukahti.
”Kaikkea ne keksivätkin,” naurahti Aamunkaste, ”lähteä nyt urheilemaan tällaisessa säässä!” Mesikorva kääntyi ja huomasi Aamunkasteen kummassakin kainalossa kypsän, punaisen metsämansikan. ”Ihmiset nyt ovat tuollaisia, ei mitään käsitystä luonnon järjestyksestä,” Mesikorva mutisi, ”Onko tuo mansikka sattumoisin minulle?” Aamunkaste katseli rannalla retkottavaa ihmistä, eikä näyttänyt kuulevan Mesikorvan kysymystä. ”Niin että OLIKO TUO MANSIKKA MINULLE?” ”Kuule,” sanoi Aamunkaste, ”sinähän olet valittanut, että sinulla on tylsää?” ”Jos annat minulle tuon mansikan, niin ei ole läheskään niin tylsää.” Mesikorva yritti vääntää vaivihkaa makoisaa marjaa Aamunkasteen kädestä. ”Minulla on ajatus.” Aamunkaste pyrähti lentoon ja jätti Mesikorvan tuijottamaan peräänsä. ”Voi pihkura.”
Mesikorva näki, miten Aamunkaste laskeutui ihmisen hiljakseen kohoilevan vatsan päälle, katsoi tarkkaan ihmisen silmäluomien väpätystä ja tirkisti vielä korvaankin. Sitten Aamunkaste nyökkäsi itsekseen ja lennähti takaisin Mesikorvan luo. ”Tiedätkö sinä Mesikorva, mitä elokuvat ovat?” ”Eikös se ole sitä, kun ihmiset istuvat ja tuijottavat seinää, ja sitten näkyy kaikenlaisia kummallisia juttuja? Anna se mansikka.” ”Niitäpä juuri. Minä ajattelin, että tuo ihminen katsoo parhaillaankin jotain elokuvaa päänsä sisällä. Hänen silmänsä nimittäin heiluvat.” ”Ai niinkö? Kuinka mielenkiintoista. Mansikka. Anna. Mi-nul-le.” ”Minä luulen, että osaisin tehdä sellaisen taian, jolla saisimme ihmisen päässä olevat kuvat ulos. Niin että mekin voisimme katsoa elokuvaa.” Mesikorva luopui kokonaan toivosta saada mansikkaa itselleen. ”No tee se sitten, äläkä hölise.”
Aamunkaste asetteli pienen keijunnaamansa keskittyneeseen irveeseen, murisi ja heilutteli sormiaan ylös ja alas. Ihmisen korvasta alkoi leijailla sinisiä, pyörteileviä haituvia, jotka muodostivat tasaisen pinnan ilmaan hänen päänsä päälle. Se näytti hieman elokuvateatterin valkokankaalta, paitsi sinisemmältä ja savuiselta. Mesikorvan katsellessa savukankaalle alkoi muodostua kuvia. Sohviksi muuttuvia kirahveja seurasi joukko ihmisiä, jotka puhuivat kumiankoista. Yhdellä ei ollut jalassaan housuja. Hän muistutti kovasti pyöräilijää, mutta oli huomattavasti punaisempi naaman seudulta. ”Pyh, trailerit,” sanoi Mesikorva, ”niitä on aina ihan liikaa.” Kuvat vahvistuivat ja tulivat selkeämmiksi, kunnes usvasta nousi esiin synkän näköinen talo mäen laella. ”Toivottavasti tämä ei ole kauhuelokuva,” Mesikorva jupisi ja otti mukavamman asennon lumpeenlehdellä, ”muuten minä en saa unta viikkoon.” ”Minä toin sinulle mansikan,” sanoi Aamunkaste ja liittyi seuraan.
