Kerronpa teille pienen tarinan elämästäni. Minulla on hyvä ystävä. Näen häntä aivan liian harvoin, suurimmaksi osaksi omasta syystäni. Viimeisestä tapaamisestamme oli ehtinyt kulua jo useita kuukausia, kun tähdet olivat viimein suotuisassa asemassa ja minä suotuisassa asemassa niihin nähden. Sovimme teehetken täksi lauantaiksi. Se oli tänään, meillä oli mukavaa, joimme vihreää teetä ja puhuimme kuolemasta ja kitaroista ja siitä, kuinka vauvoja haistetaan oikeaoppisesti. Mutta haluan kertoa teille, mitä tapahtui sitä ennen.

Aamulla heräsin nimittäin Herttakuningattarena. Mutta muutuin Huhtikuun noidaksi. Sitä sattuu toisinaan. Ei siis niin, että herään välttämättä juuri Huhtikuun noitana tai Herttakuningattarena, vaan että saan hurjan fiiliksen siitä, millä jalalla päivään astun. Sitä fiilistä on toteltava, jos suinkin vain voi.

Aamussani oli toki täydellisen selkeä logiikka: Teehetki -> Liisa Ihmemaassa -> Herttakuningatar -> Hassu hatuntekijä (Johnny Deppin versio) -> Vaatekaapin realiteetit -> Huhtikuun noita!

Mikä on Huhtikuun noita, te kysytte? No sehän on tietenkin noita, joka syntyy, kun on huhtikuu, ja on sen oloinen, että huhtikuu on sen juttu. Lähdin siis kotoani Huhtikuun noitana, ja kun saavuin ystäväni talolle, hän tuli alaovelle vastaan. Hän katsoi minua kerran päästä jalkoihin ja sanoi yhden asian.

Se ei ollut: ”Mitä ihmettä?” Tai: ”Miksi sinä kuljet kaupungilla krokettimailan kanssa?” Eikä edes: ”Sinulla on päälläsi kaksi alushametta. Olet unohtanut päällyshameesi kotiin.”

Hän sanoi: ”Ah, täydellistä.”

”Ah, täydellistä.”

Tämä, tytöt ja pojat – peikot, mutantit ja reptiliaanit – on se juttu, miksi parhaat ihmiset ovat parhaita.

Terveisin,

Huhtikuun noita

PS. Päivän biisi.