Ja sitten on se… toinen… tapa. Ostin hauskan huulipunan ja päätin ottaa siitä kavereille kuvan. Siis ihan vaan kavereille, ei missään tapauksessa julkiseen levitykseen. Sitten nauroin koko illan ja tänään tein tämän postauksen, joka epäilemättä kohottaa ammatillista julkisuuskuvaani ja yleistä uskottavuuttani kirjailijana mittaamattomasti.
Eikö muka ole? Häh!
Tämä on nyt sitä hämmentävää hourailua, josta aiemmin puhuin. Jos siellä lukijapuolella on psykologeja tai muita mielenterveysalan ammattilaisia, voisitteko kertoa minulle, mistä tämä jatkuva tarve häpäistä itseään julkisesti oikein kumpuaa?
(Veikkaan kevättä.)
Hmm. pahoittelut sopimattomasta huumoristani, mutta luin tuon hourailun ensimmäisen tavun ensin hieman lukihäiriöisesti. Toivon etteivät paikalle kutsumasi psykologit vedä kömmähdyksestäni liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. (Tämän kommentin saa suruttaa poistaa, jos koet sen olevan ristiriidassa blogisi tai sen kohdeyleisön kanssa.)
Huomiohourailun *köh* ja some-aktiivisuuden välinen raja on tietysti veteen piirretty viiva…
Voit ruveta peikoksi ihan kohtsillään 🙂
Voin olla osa-aikainen kunniapeikko. Olen joskus todistettavasti ollut ihan asiallinenkin. Naamalleni en tietenkään mitään voi, se on aina tuommoinen. Sukuvika.
Polttava tarve itsensä julkimunaamiseen indikoisi sinun sairastavan kirjavinkkarisyndroomaa. Lääkitystä ei tunneta, mutta kirjoista puhuminen ja niiden suosittelu muille lievittää oireita ja auttaa elämään syndrooman kanssa. Kyllä se siitä.
Kiitos. On huojentava tietää, etten ole yksin vaivani kanssa. 🙂