Olen saanut eräältä lukijaltani kiukkuista palautetta siitä, että olen uppoutunut viime aikoina aivan liikaa kesämuistoihini ja unohtanut pääasian eli kryptozoologiset tutkimukset. Hän on aivan oikeassa. Vaikka mieleni tekisikin kertoa teille jännittäviä – merirosvoja ja pöydän alta törröttäviä jalkateriä sisältäviä – anekdootteja eilisistä Kariston Kirjasyksyn avajaisista, tai hehkuttaa sitä, miten hulvattoman hieno kirja Mörkö Mööstä on parhaillaan syntymässä, aion nyt unohtaa kaikki turhat haihatukset kertakaikkiaan ja keskittyä olennaiseen.

Tänään esittelen teille muiston. Tämä on tarina, jonka minulle kertoi eräs Eelis Näkäräinen Keuruulta, ja jonka olen hänen sanojensa mukaan uskollisesti kirjannut ylös. Mutta ennen kuin sallin teidän uppoutua Eeliksen kertomukseen, minun on varoitettava teitä. Tarina on autenttinen silminnäkijän kertomus aidosta keskisuomalaisesta järvihirviöstä. Tämä ei ole naurun paikka. Jotkin osat tarinassa saattavat aiheuttaa vesikammoa, vilunväristyksiä, jopa painajaisia perheen herkimmille yksilöille. En voi kieltää äitiänne lukemasta tätä juttua, mutta leikin nyt vastuuntuntoista höpötieteilijää ja heitän tähän tämän kieltoläpyskän:

Pääsittekö sen ohi? Ok. Sitten olette varmasti valmiita kohtaamaan… JÄRVIHIRVIÖN. Näin minulle kertoi Eelis Näkäräinen muutaman vuoden takaisesta kokemuksestaan:

”Useimmat kaiketi kuvittelee, että ei tarvita kuin kesä ja järvi, ja pojat on onnellisia kuin hirvet pellossa. Kai se päteekin niihin poikiin ja niihin järviin, joita ei vainoa järvihirviö. Sellainen hirveä, limainen järvihirviö, joka odottaa pohjan saviliejussa, että joku onneton lapsi tulee uimaan ja ui sen yhden vedon liian pitkälle. Silloin se tarttuu jalkaan kiinni ja vetää pinnan alle.

Oskarille kävi niin. Minä, Oskari ja Aleksi Keronen oltiin saatu äideiltä luvat mennä uimaan heti aamusta. Mun pyörässä oli uusi kello ja mä rimputin sitä koko matkan järvelle. Haapalan talon kohdalla jäätiin katsomaan hirttopuuta. Se on yks kuivettunut vanha puu keskellä Haapalan peltoja. Jotkut vanhat ukot sanoo, että siihen on kerran hirtetty mies, ja jos sitä katsoo juuri sillä hetkellä, kun aamun aurinko tunkee sen oksien läpi, voi siellä yhä nähdä miehen ruumiin roikkumassa. Me katsotaan sitä joka kerta, ja vaikkei me olla ikinä mitään nähty, mä voisin melkein vannoa, että mä kuulen joskus köyden narinaa sieltä päin. Viik-viik-viik-viik. Niin kuin keinussa.

Järven pinta kimmelsi puiden läpi ja me poljettiin loppumatka sillä lailla letkeästi, kiireettä. Aleksi Keronen brassaili taas sillä, että se osaa keulia ilman käsiä. Mä vannon, että mä opin sen tempun tänä kesänä ja sitten loppuu Kerosen brassailu. Me heitettiin pyörät ja reput heinikkoon ja juostiin järven rantaan. Meillä ei ole mitään sellasta hienoa rantaa, jossa voisi löhötä hiekalla ja paistatella päivää. Tää ranta on enempi semmosta maalaissorttia, jossa metsä loppuu ja vesi alkaa yhdestä ja samasta paikasta. Lämmitellä voi isolla kivellä, jos on nöösi. Yleensä me vaan painetaan veteen ja ollaan siellä niin kauan, että kaikkien huulet on siniset ja Aleksi Keronen vapisee.

 

Me temmottiin paidat päältä ja kengät ja sukat jalasta. Shortsit sai jäädä. Rannan kivet tuntui jalan alla pyöreiltä ja sileiltä. Kauempana rannasta pohja oli lähinnä sellaista ällöttävää limaliejua, mutta tässä lähellä oli mukava vähän aikaa tunnustella veden lämpöä. Se oli vielä hitsin jäätävää. Mä seisoin polvia myöten vedessä ja tiesin, että siinä vaiheessa, kun vesi ulottuu reisiin, sen kylmyys alkaa ihan tosissaan karmia. Siinä vaiheessa, kun se ulottuu ylemmäs, se puristaa kivekset rusinaksi. Silloin pitää joko jäädä tyhmänä seisomaan tai sukeltaa saman tien. Ei ole muita vaihtoehtoja. Oskari ja Keronen juoksivat aina päätä pahkaa järveen. Sitten ne tulee kylminä ja märkinä takaisin ja roiskii vettä mun päälle, niin että mä huudan. Joka kerta sama juttu.

Mä seisoin sinä aamuna vielä rantavedessä kiroamassa Kerosta, kun näin sen hirviön. Sen selkä puhkoi veden pintaa kaislikossa, ihan Oskarin vieressä, ennen kuin hävisi. Mä luulin ensin, että näin harhoja. Tai että se oli joku hauki tai sorsa, joka sukelsi. Osoitin sormella Oskarin taakse ja Keronen kääntyi katsomaan. Se nosti käden silmille, vaikka aurinko paistoi ihan väärästä kulmasta. Oskari tuijotti vaan meitä suu auki. Sitten se huusi.

”Joku tarttui mua jalasta!”

 

Seuraavassa hetkessä me kaikki huudettiin. Keronen juoksi rantaan päin ja mä juoksin Oskaria päin. Oskari kiljui ja huiski käsillään ilmaa. Se kaatui. Sen pää molahti pinnan alle ja vesi roiski sen ympärillä kuin kattilassa ja musta tuntui, että nyt se on menoa. Mä en huomannut, että vesi oli kylmää, enkä kuullutkaan mitään, painoin vaan lähemmäs Oskua. Mä ajattelin silloin, että se on mun paras kaveri. Vaikka sillä on joskus tyhmät jutut ja tosi rasittava isoveli, se on mun paras kaveri. Että mä en voi menettää sitä.

Vihdoin mä sain sen kädestä otteen. Vettä oli siinä kohtaa hädin tuskin vyötäröön ja mä sain pidettyä asennon, kun Oskari tarttui muhun kiinni. Sen ote oli kova. Se oli aivan paniikissa. Mä vedin sen matalalle ja vihdoin Aleksi Keronenkin tajusi tulla apuun. Yhdessä me saatiin Oskari rantaan. Oskari yski ja yökki mutavettä meidän vieressä. Aleksi Keronen huohotti. Mun jalat ja kädet oli naarmuilla ja niitä särki ihan törkeästi. Ne näytti siltä, kuin joku olisi raapinut niitä pitkillä kynsillä. Mä katsoin järvelle ja yritin nähdä sen, minkä olin nähnyt aikaisemmin, mutta järvi näytti ihan samalta kuin ennenkin. Niin kuin siellä ei mitään olisi ollutkaan.

Kun me mentiin kotiin, äiti oli järkyttynyt ja huolissaan, mutta ei se uskonut mihinkään järvihirviöön. Se sanoi, että se oli vaan kaislaa, joka kiertyi Oskarin jalkaan ja että meillä pojilla oli liian vilkas mielikuvitus. Aluksi Oskari ja Keronen uskoivat, mitä mä olin nähnyt, mutta jonkun ajan päästä nekin alkoi puhua, että mun äiti on varmaan oikeassa. Että se oli kaislaa. Mutta mä tiedän, mitä mä näin. Se oli myrkynvihreä ja sillä oli selässä punainen harjas. Se liikkui kuin käärme ihan pinnan alla.

Se näytti siltä, että se oli odottanut meitä pitkään.

Me käydään yhä uimassa siellä rannassa. Mutta mä en mene koskaan kaisloille asti, eikä mene Oskarikaan.”