Atk-peikot kertoivat minulle, että on erittäin epähienoa komentaa ihmisiä ostamaan oma kirja. Kuulemma mainostaminen pitää tehdä niin, että kukaan ei huomaa, että mainostaa. Niin kuin vaikka vähän aikaa sitten tekemässäni raportissa möröistä. Olisi kuulemma vaan pitänyt jorista möröistä eikä puhua mitään homejuustoista tai nälkäänäkevistä kryptozoologeista. Ja sitten lopuksi humauttaa Mörkö Möö ja Mikko Pöö peliin, ikään kuin nurkan takaa.
Minusta se kuulostaa juuri joltain sellaiselta, mitä peikot tekevät. Ne ovat kieroja. Ne iskevät nurkan takaa. Onneksi minä en ole peikko.
Terveisin,
Magdalena
PS. Mörkö Möö ja Mikko Pöö tuli tänään postissa. Tässä alla näette minut ihailemassa sitä tuoreeltaan. Kuten näette, en ole ollenkaan peikko. Voitte te silti sen kirjan ostaa.
Voi ihanuutta, täytyy olla uskomaton fiilis, kun pitelee uunituoretta tuotostaan käsissä ekaa kertaa. onnea, onnea, ja saa mainostaa, koska muuten minäkin aion tehdä jotain kovin, kovin kiellettyä, kun pakkokaupustelen kirjaa ja ajan blogista pois kaikki ne lukijat, jotka eivät osoita sitä ostaneensa/lukeneensa vastamaala tiukkoihin kolmannen asteen kuulusteluihin juonesta.
😀 Oli se kieltämättä aika omituinen tunne. ”Ai se on näin iso! Ja kiiltävä!” Piti hypeltää pitkän aikaa ihan vaan, että uskoi sen olevan olemassa.
Itse aion suoriutua kolmannen asteen kuuluisteluista kunnialla, sillä sun kirjassa yhdistyy kaksi pitkäaikaista rakkauttani: dekkarit ja Italia. Pakkohan se on lukea! 🙂
Täytyyhän kirjasta kertoa. Ei kukaan muuten tiedä. Jotkut kovapäiset tarvitsevat komentamistakin (kuten minä). Eivät ne muuten saa itseään liikkeelle.
Nuorin kummityttöni on vasta puolivuotias, mutta seuraavana synttärinään hän saa tuon lahjaksi. Saa äitinsä sitten lukea sitä rauhassa ennen kuin tenava itse oppii lukemaan.
No totta tuokin. 🙂
Se on hyvä, että kummityttö saa heti alkuun asiallisen möröistä kertovan kirjan. Ei sitten ehdi kehittää itselleen turhia pelkoja portaan alusista ja pimeistä nurkista. 😉