”Miksi kirjakaupoista ei löydy nuorille kunnollista luettavaa? Miksi enää ei kirjoiteta sellaisia kirjoja kuin silloin kun minä olin nuori?”
”Milloin kirjoitat ihan oikean kirjan?”
”Minä en tajua fantasiaa. Mitä järkeä siinä on?”
”Tämä tarina ei toimi, jos siitä ottaa fantasiaelementin pois.”
”Miksi joku haluaa lukea mielikuvitusmaailmassa tapahtuvista asioista? Eiväthän ne ole totta.”
Tällaisia kommentteja fantasiaa vähänkin pidempään kirjoittanut on tottunut kuulemaan. Nykyään yhä enenevässä määrin, kun spekulatiivista fiktiota julkaistaan paljon ja sen valtavirtaistuminen koetaan jonkinlaiseksi uhaksi muille kirjallisuuden lajeille. En tavallisesti ota kantaa, öh… mihinkään… tällä sivulla, koska haluan, että Kryptozoologiset tutkimukset on omistettu lähinnä hyväntahtoiselle pöllöilylle, mutta myös, koska minulla on sellainen kummallinen ajatus elämästä, että jokainen tehköön tyylillään. Maailma on suuri ja siihen mahtuu monenlaista mönkijää. Mutta aina silloin tällöin se minunkin kuppini keikahtaa nurin. Ei pasifismiin taipuvaisen fantasiahörhönkään tarvitse ihan kaikkea kuunnella. Vastaan alussa esitettyihin kysymyksiin omalta osaltani myöhemmin, mutta ensin muutama sana fantasian merkityksestä erityisesti lapsille ja nuorille.
Minulla on nimittäin toinenkin vakaumus. Fantasia (tai laajemmin spekulatiivinen fiktio) ei ole mitä tahansa kirjallisuutta. Fantasia puhuttelee jotain sellaista meidän sisällämme, mitä saduilla on tapana puhutella ennen kuin meistä tulee kyynisiä ja vanhoja. Haltiat, örkit, peikot, möröt, noidat, sankarit ja lohikäärmeet asuvat meissä syvällä. Ne eivät ole pelkkiä hahmoja. Ne edustavat asioita. Realisti näkee ihmissudessa pelkän naurettavan sekasikiön, mörön, jonka olisi ollut syytä jäädä lastenhuoneen painajaisiin. Minä näen ihmissuden ja ajattelen: Tuo tuossa symboloi ihmisen raadollista, eläimellistä puolta, jonka hän tahtoo piilottaa. Kaipuuta luontoon ja luonnon pelkoa. Se edustaa raakaa intohimoa, orastavaa seksuaalisuutta, kaikkea sitä perimmäistä villiyttä, joka meissä jokaisessa on. Ihmissusi on se tunne, joka syntyi kauan sitten siinä hetkessä, kun turkiksiin ja nahkaan pukeutunut mies iski keihäänsä alkuhärän niskaan ja haistoi hangelle valuvan veren. Ihanan veren, joka tarkoitti täyttä vatsaa ja terveitä, tyytyväisiä lapsia. Se on jäänne siltä ajalta, kun me olimme jotain muuta kuin sesongin trendivärejä ja riitoja hammastahnan oikeaoppisesta puristamisesta.
Tietyt fantasiaolennot toistuvat kerta toisensa jälkeen tarinoissa ja uskomuksissa ympäri maailman. Haltiat, maahiset, veden väki, lohikäärmeet, vampyyrit ja erilaiset ihmisen ja eläimen sekasikiöt. Ne eivät ole kulttuurista riippuvaisia ilmiöitä, vaan ihmisyyden ilmentymiä, asioita, jotka kasvavat meissä kaikissa. Kenties haltiat edustavat ihailtavia asioita, jonkinlaisia hyvyyden arkkityyppejä, jollaisia emme kuitenkaan halua olla? Haltiathan ovat kauneudessaan, taidossaan ja voimassaan saavuttamattomia. Eivätkä ne ole aina kilttejä. Englantilaiset erottavat fae folkinsa hyviin (Seelie) ja pahoihin (Unseelie). Meillä haltiaväkeä ovat niin tontut, metsänhenget kuin maahisetkin. Entä sitten lohikäärmeet, viisaina, mutta ovelina, pelottavina, pahoinakin pidetyt? Ehkä lohikäärme on se osa meistä, joka elää syvällä liskoaivojemme perukoilla, joka kertoo meille asioita, joita ehkä haluaisimme kuulla, mutta jotka olemme jo menettäneet. Lohikäärme puhuu, mutta kielellä, jota me emme ymmärrä. Tai sitten se on jotain ihan muuta. Silti lohikäärmeen, ihmissuden ja haltian ajatus syntyy ihmisissä uudelleen ja uudelleen. Fantasia vastaa tarpeisiin, jotka ovat syvemmällä kuin arki.
Lapset ja nuoret tarvitsevat fantasiaa, koska he elävät edelleen tuossa viettien ja kieltojen, vaarojen ja uhkien maailmassa. Lapsen maailmassa on luonnollista saada satunnaisesti nyrkistä (ainakin ne, joilla on sisaruksia, tietävät tämän) ja kaatua niin, että hampaat tulevat huulesta läpi. Voi tulla milloin tahansa kiusatuksi siitä, että on iso nenä tai vääränlaiset housut. Pimeä pelottaa, koska siinä on varjoja ja varjoissa asuu primitiivinen pelko.
Lapsen ja nuoren asiat päätetään hänen puolestaan ja hän on täysin riippuvainen muiden ihmisten, aikuisten mieliteoista. Joskus ne mieliteot näyttäytyvät lapselle käsittämättöminä, epäreiluina, jopa julmina. Usein lapsen halut ja tarpeet otetaan huomioon, mutta ei aina. Nuorten maailmassa on jo olemassa samat asiat kuin aikuistenkin, mutta rajumpina ja raa’empina, vaikka (tai koska) he itse ovat vielä tuoreita, uusia, kokemattomia. ”Sä et tajua mua”, nuori sanoo. Aikuinen kyllä tajuaa, mutta turvallisen vuosirenkaan läpi. Aikuinen tietää, kuinka nopeasti nuoruus menee ohi, nuori ei. Siksi asiat ovat nuorelle raskaampia. Ne ovat juuri nyt, ja kuoleman vakavia.
Niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, lapset ja nuoret joutuvat elämään siinä todellisessa maailmassa, jonka me aikuiset olemme heille omin kätösin rakentaneet. Annamme nuorille lahjaksi ilmastonmuutoksen, liikakansoituksen, eläkepommin, kohtuuttomat ulkonäköodotukset, väkivaltaa tihkuvat lööpit, maailmanlopun toisensa jälkeen, koulukiusaamisen, köyhyyden, omat lapsuuden traumamme, ei-tätä-voi-muuttaa-näinhän-tämä-on-aina-tehdyn, häpeän ja nolaamisen kulttuurin ja oletamme, että he syleilevät sitä kiitollisena. Tällaisessa maailmassa on toden totta tarvetta saduille vielä pitkään sen jälkeen, kun sadut ovat käyneet liian lapsellisiksi.
Lapset ja nuoret ovat luontaisia fantasian lukijoita. Heidät on opetettu lukemaan fantasiaa satujen kautta. Satujen kieli ja kuvasto ovat heille tuttuja ja turvallisia. Siinä missä sadut opettavat, fantasia lohduttaa. Tai saa ajattelemaan. Miksi me aikuiset haluamme väen vängällä kammeta heidät mahdollisimman varhaisessa vaiheessa siitä ulos? Miksi me haluamme siirtää heidät aikuisten maailmaan niin aikaisin? Mikä siinä arjessa on niin mahtavaa, että se voittaa lohikäärmeen kanssa taistelemisen, lentämisen, taikojen tekemisen? Miksi, oi miksi me aikuiset teemme joululauluja Joulupukin irtoparrasta ja siitä, kuinka kuuma lakka poltti kynnet taas? Miksi me soitamme niitä lauluja lapsille? Tekeekö se meidän olostamme hiukan helpompaa, jos sysäämme omaa onnettomuuttamme lasten harteille? Onko se reilua? Miettikääpä te sitä, niin minä punnitsen noita alussa esitettyjä kysymyksiä.
”Miksi kirjakaupoista ei löydy nuorille kunnollista luettavaa? Miksi enää ei kirjoiteta sellaisia kirjoja kuin silloin, kun minä olin nuori?”
- Kirjakaupat ovat täynnä hienoa luettavaa, mutta nykyaika vaatii aikuiselta ostajalta hieman oma-aloitteisuutta, jotta löytää lapselle tai nuorelle juuri sen kirjan, jota hän tarvitsee. (Oli se sitten fantasiaa, realismia tai uuskaribialaista kikkendödderöörunoutta.) Kannustan esimerkiksi tykkäämään Facebookissa sivusta Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat, jolle pyrimme yhteistyönä lanu-kirjailijoiden ja kirjabloggareiden kanssa keräämään kirja-arvosteluja, uutisia ja tietoja erilaisista kirja-alan tapahtumista koskien erityisesti suomalaista lasten ja nuorten kirjallisuutta. Huom! Sivu on julkinen, joten sitä pystyy lukemaan, vaikkei itse olisi Facebookissa. Kannattaa ottaa huomioon sekin, että erityisesti pienten kustantamoiden myyntitoiminta painottuu nykyisin yhä enemmän verkkoon, joten kiinnostavia kirjoja kannattaa etsiä nettikaupoista. Sieltä löytyy myös sellaisia teoksia, jotka on myyty loppuun perinteisten kirjakauppojen hyllyltä. Eikä aina tarvitse ostaa! Käykää kirjastossa. Puhukaa kirjastonhoitajan kanssa.
- Toiseksi: Maailma muuttuu, Eskoseni. Kirjat, jotka puhuttelivat sota-ajan lasta, eivät välttämättä kosketa enää nykyaikana. Oletko huomannut – siis todella katsonut ja nähnyt – miten paljon maailma on muuttunut siitä, kun itse olit nuori? Nuoretkin ovat muuttuneet. He eivät muista sellaista aikaa, jolloin Suomessa ei olisi ollut fetajuustoa. CD-levy alkaa olla jo aatamin aikaista teknologiaa eikä CMX ole enää pitkään aikaan ollut tiedostavien ja epämääräisesti ahdistuneiden nuorten miesten lempibändi. Toki monet tarinat kestävät aikaa ja nostalgiapläjäyksillä on paikkansa, mutta eipä aleta omahyväisiksi ja kuvitella, että juuri oma nuoruus olisi se aikakausi, johon kaikkia muita nuoruuksia tulisi verrata.
”Milloin kirjoitat ihan oikean kirjan?”
- Grr. Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ihan oikea kirja. Kerjäläisprinsessa on ihan oikea kirja. Minä olen niiden kirjoittamisesta niin ylpeä, että pääni on paisunut suunnilleen melonin kokoiseksi.
”Minä en tajua fantasiaa? Mitä järkeä siinä on?”
- En minäkään pidä kaikista kirjallisista genreistä, mutta en minä kulje sitä huutelemassa, ainakaan sen tekijöille. Se olisi loukkaavaa ja epäkohteliasta. Mikäli genre on olemassa, joku sitä tahtoo kirjoittaa ja joku toinen lukea. Se riittää. Ei minun tarvitse sitä tajuta. Kannattaa huomioida sekin, että spekulatiivinen fiktio on maailmanlaajuisesti erittäin suosittu kirjallisuudenlaji. Vaikka juuri sinä et sitä tajuaisikaan, miljoonat muut kyllä tajuavat.
”Tämä tarina ei toimi, jos siitä ottaa fantasiaelementin pois.”
- Fantasiassa maailma, fantasiaelementit, ovat tärkeitä itsessään. Joskus ne ovat koko tarina. Jos Tolkienin Sormusten Herrasta ottaisi fantasian pois, eihän se olisi muuta kuin tuhatsivuinen tarina lyhytkasvuisesta tyypistä, joka kulkee ympäriinsä kultaisen sormuksen kanssa. Välillä laulettaisiin, sitten sodittaisiin. Olisi hyvin vaikea ymmärtää, miksi ne kaikki muut sitä yhtä sormusta niin kovasti himoitsevat. Kaipa tarinan voisi niinkin kirjoittaa, mutta ei se olisi silloin sama tarina. Siitä puuttuisi fantasiaelementtien syvempi symboliikka.
”Miksi joku haluaa lukea mielikuvitusmaailmassa tapahtuvista asioista? Eiväthän ne ole totta.”
- Uutinen: Mikään fiktio ei ole totta. Siksi sitä sanotaan fiktioksi. Jokainen kaunokirjallinen teos on kirjailijansa omatekoinen sepite. Proosallinen yksisarvinen on aivan yhtä totta kuin fiktiivisen Miksun kärsimykset teini-iän kourissa. Toiset haluavat lukea mieluummin yksisarvisesta, toiset Miksusta.
- Fantasia on usein allegorisempaa kuin realistinen proosa. Toisaalta joskus kääpiöt ovat tarinassa puhtaasti huvin vuoksi. Mutta lähtökohtaisesti fantasiassa käsitellään täsmälleen samoja kysymyksiä kuin realismin puolellakin: Ihmissuhteita, kasvutarinoita, yhteiskunnallisia kysymyksiä, moraalia, rasismia, erilaisuutta, rakkautta. Fantasiassa esiintyvien kulttuurien, kaupunkien ja valtioiden taustalla on usein julmettu määrä historiallista, kansatieteellistä ja maantieteellistä taustatutkimusta, joko aktiivista tai passiivista, sillä fantasiakirjailijat näkevät vaivaa luodakseen uskottavia, ”todellisia” maailmoja. Hyvässä tarinassa kääpiökin on moniulotteinen, kiinnostava yksilö, ei pelkkä kääpiön prototyyppi. Pitää vain osata nähdä pinnan alle. Siellä on toinen taso. (Hyvä harjoitus kaikille: Katsokaa ilmiselvän ohi ja pinnan alle. Sieltä ne aarteet löytyvät.)
Antakaa lasten uppoutua fantasiaan, antakaa nuorten tehdä se. Kyllä he ehtivät irrottautua satujen maailmasta sitten myöhemmin, kun ovat siihen valmiita. Mutta mitä jos he eivät lopeta, te kysytte. Mitä jos he kasvavat aikuisiksi ja jatkavat fantasian lukemista? Niin. Spekulatiivista fiktiota lukevat kun tuppaavat olemaan älykkäitä, empaattisia, pohdiskeluun taipuvaisia ihmisiä. Heidän on helppo löytää ystäviä, jotka jakavat heidän hurmionsa. Heillä on hyvin kehittynyt mielikuvitus. He ovat luovia. Heillä on aina kirjastokorttinsa. He eivät vain lue kirjoja, he ahmivat niitä. Kaikenlaisia kirjoja. Mikä se huono puoli olikaan? No onhan siinä se vaara, että heistä tulee sellaisia kuin minä. Mutta riski on loppujen lopuksi aika pieni ja omasta puolestani voin sanoa, että elämäni on pehmoista, lämmintä ja maistuu useimmiten hunajalta. Minulla on uusi kamerakin, huomasitteko?
Hei vaan!
Kaikkea sitä näemmä joutuu kuulemaankin! Kerjäläisprinsessako ei ole oikea kirja?!! Pyh! Pyhempi!! Pyhäin!!! (Sitä toista oikeaa kirjaasi en ole vielä lukenut, mutta on oikea, kyllä, lastenKIRJA.)
En muuten minäkään ole tajunnut lopettaa fantasian lukemista. En aio tajutakaan. Nih. Jatketaan.
En voisi olla enempää samaa mieltä. 🙂 Mutta faktahan edelleen on, että jos minä jossain vaiheessa pykään aikuistenkirjan, olen taas kerran esikoiskirjailija. Aikamatkailupotentiaalin vuoksi se pitänee joskus kirjoittaa. Pim! Olen oma menneisyyteni! 🙂
Ihana ja osuva kirjoitus! Allekirjoitan kaiken. Fantasiaa ja spefiä ylipäätään ei saisi pitää uhkana: sehän se on täynnä mahdollisuuksia!
Juuri näin! Mahdollisuuksia, ei rajoja. Monimuotoisuus kunniaan!
En olisi koskaan kuvitellut, että jollekulle voitaisiin tehdä tuollaisia kysymyksiä/huomatuksia. Itse asiassa luin hiljakkoin uuden nuortenkirjailijan haastattelun, jossa hän kommentoi, että oli tyytyväinen siitä, että hänen realistinen kirjansa oli julkaistu, v a i k k a se ei ollut fantasiaa 🙂 Luulenkin, että myös Suomessa ajat, jolloin fantasiaa pidettiin outona ja marginaalisena ovat muutaman vuoden kuluttua jo niin menneitä, ettei kukaan enää ihmettele mitään.
Suomalaisten realisminkaipuu on kyllä hassua. Dekkareitakin kritisoidaan heti, jos niissä ei ole kaikki faktat täydellisesti kohdallaan. Kirjailija ei saisi kuvitella mitään, sehän ei ole uskottavaa 🙂 Pitäisi tyytyä kuvaamaan vain olevassaolevaa maailmaa ja oikeita asioita ja tapahtumia. Ei tosiaan ole vielä sisäistetty, että fiktio on aina kuvitteellista, oli genre mikä tahansa. Muussa tapauksessa kirjaa kutsutaan asiaproosaksi ,)
Nyt puhutaan jonkin verran jo realismin paluusta. (Mistä paluusta? Eihän se ole koskaan mihinkään lähtenyt?) Ymmärrän kyllä, että jos oma preferenssi on realistinen proosa, saattoi viime vuonna tuntua ikävältä nähdä kustantajien listat täynnä spefiä. Mutta spefi ansaitsee jo vähän glooriaa, se on ollut niin kauan altavastaajana (erityisesti fantasia). Kun itse aloin nelisen vuotta sitten kirjoittaa, oli ihan normaalia, että vähän naureskeltiin hämmentyneinä fantasian kirjoittamiselle. Sitä ei tajuttu eikä arvostettu. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut melkoisesti, mutta edelleen näitä tulee vastaan. Jokaisella kirjallisuudenlajilla on kuitenkin arvonsa, tehtävänsä ja lukijakuntansa – ja lukijakunnathan risteävät, joten kaikenlaisten raja-aitojen rakentaminen on turhaa. Meresmaata mukaillen: spefi on mahdollisuuksia, ei uhka. 🙂
Minusta on älytöntä että olet saanut kuulla tuollaisia kysymyksiä. Toki jo sen takia, että ne ovat ajattelemattomia ja/tai epäkohteliaita mutta myös sen takia, että minusta (ainakin minun ikäiset + nuoremmat) tuntuu että nimenomaan realismia katsotaan kieroon. Olen ollut monesti tilanteessa, jossa kerron kirjoittavani ja vastapuoli innostuu, mutta kun mainitsen realismin, keskustelussa ei toisen osapuolen mielestä ole enää mitään kiinnostavaa. Koska miksi lukea/kirjoittaa jotain, mikä on tylsää ja arkista? Realismia kuulemma näkee kun avaa silmät. Ei: realismi on fiktiota siinä misä fantasiakin.
On ikävää, että genreä x sorsitaan tiettyinä aikoina, mutta katkerana realistina (yritäpä lyödä läpi fantasiamanian keskellä!) kehotan sinua nauttimaan tästä. Aikuiset eivät ehkä ole hypänneet täysvaltaisesti fantasian kelkkaan, mutta sinä kirjoitat lapsille ja nuorille: he ymmärtävät ja arvostavat. Ja sehän on tärkeintä.
Ja mitä tulee tuohon ”milloin kirjoitat oikean kirjan” -paskaan – kaikki, jotka eivät kirjoita aikuisille suunnattuja romaaneja käsittääkseni joutuvat kuulemaan ko. kysymyksen. Ja huom. romaani – koska novellihan on helppo tuosta noin vain raapustaa.
Tsemppiä! Olet hieno ja joukosta erottuva kirjailija!
Jep, tarkoituksena ei missään nimessä ole minullakaan vastakkain asetella realismia ja fantasiaa. Kaikkiin nuoriinkaan fantasia ei pure. Mutta toisaalta asioita, joihin uskon, tuppaan puolustamaan kuin leijonaemo. Lähinnä karjuen kovaa ja korkealta.
Realismin perinne on Suomessa niin tiukassa, etten ole yhtään huolissani sun puolesta. Kustantamot taitavat vain toimia aalloissa, ensin otetaan listoille hirmuisesti yhtä ja sitten taas toista. Vuosi 2012 oli spefin täyteinen vuosi, millainen 2013 mahtaa olla? 🙂
2013 on ainakin nuortenkirjallisuuden osalta hyvin spefitäytteinen. Tein taannoin (kun kaikki kevään 2013 kirjakatalogit eivät vielä olleet ilmestyneet) pientä tilastoa, ja nuortenkirjallisuudessa spefin/realismin suhde oli suunnilleen 80/20.
Sen jälkeen ilmestyneitä luetteloja vilkaisemalla tilanne lienee yhä sama.
Ns. aikuisten kirjallisuudessa taas sitten realismilla kyllä on vielä jalat vahvasti ovenraossa, mutta juuri nyt en haluaisi olla realistisen nuortenromaanin julkaisusta haaveileva kirjoittaja…
Ja koska en saa kaikkea sanottua kerralla, niin kopioidaan ihan ”lähdekin”.
” Niin, päätin siis tehdä pieniä, erittäin vakavamielisiä tilastoja kevään 2013 kirjatarjonnasta. Kaikki kustantajat eivät ole vielä katalogejaan paljastaneet, joten lähteinä toimivat seuraavat: Otavan uutisia, Tammenlehti, Tammenterho, WSOY kirjasanomat, Gummerus. ”
Kirjoja luokiteltuna nuortenkirjoiksi (suunnilleen +13-v) tai ”Nuoret aikuiset” -määreen alle: 47.
Niistä:
Paranormaalia romantiikkaa: 9
Fantasiaa: 13
Dystopiaa: 4
Jännäreitä: 3
Muuta spefiä: 2
NA – chick littiä: 4
Hevos- / koirakirjoja: 3
Realististia: 8
Jep, olisi ehkä pitänyt sanoa vuosi 2014 tai jopa 2015, koska kustantamot liikkuvat hitaasti. Tulevan kevään kustannuspäätöksistä useimmat on tehty jo vuosi sitten, jolloin ei ollut vielä puhettakaan siitä, että spefi olisi *gasp* valtavirtaa. 🙂 Mietin tuota suhdelukua. Ainakin Meresmaan blogin puolella on ollut puhetta siitä, että fantasian ja science fictionin lokeroiminen kategorisesti nuortenkirjallisuudeksi on ongelmallista. Se pätee myös tässä tilastossa. Kustantamoiden ulkopuolella suurin osa suomalaisesta spefistä (novelleista yms.) kirjoitetaan aikuisille, mutta romaanimuotoon päätyvistä tarinoista selkeä enemmistö sijoitetaan nuortenkirjoihin. Kyse on tuskin siitä, että kaikki spefi-kirjailijat ehdottomasti haluaisivat kirjoittaa romaaninsa nuorille, vaan siitä, että tarjotuista spefi-käsikirjoituksista valitaan julkaistaviksi ne, jotka sopivat nuortenkirjoiksi tai voidaan pienellä vaivalla sellaisiksi muokata. Tällöin tuota antamaasi tilastoa on keikuttamassa fantasian jne suuntaan myös sellaiset kirjat ja kirjailijat, jotka voitaisiin lukea yhtä hyvin aikuisten puolelle.
Toisaalta nuortenlistan tietty spefipainotteisuus on luonnollista. Kuten päätekstissä sanoin, nuoret ovat luontevia fantasian lukijoita. Eskapismi on nuoruudelle ominaista, miksi se ei näkyisi myös kirjamaussa? Enkä minä realistisen proosan kirjoittajana lähtisi tämän vuoden perusteella sätkyilemään. Nyt ollaan jonkinlaisessa keinulautavaiheessa, jossa kaikki kustantavat ihan hirveästi spefiä, mutta ehkäpä suhdeluku tuosta pikku hiljaa tasoittuu.
Mutta sitten taas. Sekin pitää muistaa, että ei kirja-ala ole olemassa kirjailijoita varten, vaan lukija/ostaja on kuningas. Ei kaikkia minunkaan käsikirjoituksiani ole suostuttu kustantamaan vain sen takia, että ne olivat minusta tosi mahtiajatuksia. Ei vaikka kirjoitan hyvin ja kiinnostavasti. Jos kustantaja on sitä mieltä, ettei minun armas käsikirjoitukseni tule myymään tarpeeksi, että se kannattaisi kustantaa, ei minun auta muuta kuin kirjoittaa sellainen, joka myy. :/ Kyllähän se korpeaa, mutta ei mahda mitään. Ostaja on se, joka voi vaikuttaa siihen, millaista kirjallisuutta meillä jatkossa kustannetaan. Joka haluaa Suomeen lisää realistista nuortenproosaa, menee kauppaan ja ostaa sitä. Ensi keväänäkin on tulossa kahdeksan kirjaa ulos. 🙂
Kiitos, oi kiitos, Magdalena tästä postauksesta, allekirjoitan jokaisen kirjoittamasi sanan!!!
… niin ja olen saanut näitä mainitsemiasi kommentteja useampaan otteeseen mm. kanssakirjailijoilta, kirjastontyöntekijöiltä ja eräältä äidiltä, jonka lapsi tahtoi ostaa kirjani ja joka pudisteli harmistuneena päätään, kun kirjat eivät enää olleet kuin hänen nuoruudessaan. En tiedä mitä kirjoja hän sitten mahtoi lukea nuoruudessaan, sillä minun nuoruudessani oli kyllä jo tämän kaltaisia kirjoja!
Aika kultaa muistot? Jokainen sukupolvi luo omat ihanat muistonsa ja hyvä niin, mutta ei niihin pidä kenenkään jumiin jäädä. 🙂
Olisi todellakin mukavaa kuulla, millaisia ne nuoruuden kirjat sitten oikein olivat! Kirjablogeissa keskustellaan aika ajoin tästäkin. Monien keski-ikäisten nuoruuteen ovat kuuluneet sellaiset klassikot kuin Anna- ja Runotyttö-sarjat, Viisikot yms. ”jännärit”, kotimaisista vaikkapa Rauha S. Virtasen Selja-sarja. Kun niitä nyt aikuisena miettii, niin kovinpa olivat ”realistisia” 🙂
Näiden lisäksi ainakin minä ja ystäväni ahmimme Taru sormusten herrasta -trilogiaa ja Ruohometsän kansaa Angelicojen ja Catherine-sarjojen lomassa. Huh, mitä meistä onkaan sitten tullut? Opettajia, puutarhureita, sairaanhoitajia, ekonomeja… jotka lukevat vieläkin monenlaista fiktiota.
Taitaa olla ihan puhtaasti kyse siitä, että ihminen hämmentyy kaiken uuden edessä ja ajattelee helposti, että ”kyllä ennen vain kaikki oli paremmin” (=tutumpaa). Harmilliseksi se käy siinä vaiheessa, jos vanhempi ei hanki lapselleen uutta kirjallisuutta, vaan pitäytyy niissä oman lapsuutensa Viisikoissa. Tulevaisuuden klassikoita syntyy kuitenkin kaiken aikaa, jos niille annetaan mahdollisuus.
Pidettiinhän Harry Potteriakin aluksi aika lapsellisena höpöjuttuna. Pian meillä on nuoria äitejä ja isiä, jotka viittaavat Viisasten kiveen, että kyllä vaan ennen osattiin kirjoittaa, ei nämä nykyiset kirjailijat ole mitään Rowlingin rinnalla. 😀
Hmm, en nyt saanut vastattua tuon edellisen ketjun jatkeeksi.
Niin, sekin lienee totta, että ”aikuisten spefiä” ei edes yritetä julkaista samassa määrin, ei ainakaan jos puhutaan fantasiasta. Piti ihan tarkistaa erikseen esim. Otavan katalogista, että vaikkapa Helena Wariksen uusin on nimenomaan ”nuoret aikuiset” -kategoriassa.
Kyllä, sitä voisi pistää pystyyn jonkinlaisen kampanjan:
Oletko nuori? Realismi on hip ja pop ja rock!
Oletko vanha? Lue spefiä, se pitää nivelet liikkuvina!
😀 Ehkä isompien kustantamoiden pitäisi lanseerata piintyneille spefisteille oma ”Vanhat aikuiset” -kategoria. Meinasin sanoa pierut, mutta se olisi ollut epähienoa.
Ups, sanoin sen kuitenkin.
Kiitos avauksestasi, Maggis! Olet syystäkin provosoitunut. Minä olen yli seitsemäntoista vuotta kuunnellut osin samoja kysymyksiä ja ihmettelyjä, minulta tosin on udeltu, milloin kirjoitan ”oikeita” kirjoja, koska kysyjän mielestä lasten- ja nuortenkirjat eivät ole oikeaa kirjallisuutta. Ongelma on lähinnä kysyjän. Etenkin kuluneena vuonna on saatu todistaa jonkinlaisen fantasia- tai dystopiabuumin syntymistä. Ja hyvä niin! Uusimman Kodin Kuvalehden Kirjat-sivulla kerrotaan, että tietokirjat ovat laskussa, mutta lanu-kirjat ja kaunokirjallisuus nousussa. Ja nykyäänhän tällaiset laskussa-nousussa vastakkainasettelut tarkoittavat myyntiä. Uskon, että fantasia-kirjallisuuden näkyvyys ja sen kautta lanu-kirjallisuuden myynnin piristyminen on vaikuttanut asiaan. Mutta… Minusta on aina hiukan vaarallista lähteä pohtimaan asioita yleistysten ja kategorioiden kautta. Nuoret ovat yksilöitä, samoin kuin kirjatkin. Magdaleenan perustelut fantasian ja dystopioiden uppoamisesta nuoriin lukijoihin on helppo allekirjoittaa, samoin se, että myös ns. realistiset nuortenromaanit ovat fiktiota (jos se on jollekin jäänyt epäselväksi), mutta hei, kannattaako jokaista typeriä kysyvää aikuista ottaa tosissaan? Ehdin jo nautiskella sellaisellakin ajatuksella, että tyyppi joka oli kysellyt Pertsa ja Kilu -tyylistä realistista nuortenkirjallisuutta halusikin hommata kirjan itselleen. Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Olen kahdentoista vuoden aikana työskennellyt useiden nuorten kirjoittajaryhmien kanssa, ja kun on tullut puhe siitä mitä he lukevat, on mieltymyksiä ollut melkein yhtä monta kuin oppilaitakin. Kirjatkin ovat yksilöitä. Siksi tuntuu hölmöltä käydä keskustelua laveiden yleistysten kautta. En tiedä muiden kirjailijoiden motiiveista, mutta itse en voi kuvitellakaan kirjoittavani jotenkin toisin kuin kirjoitan. En voi tuosta vain päättää ryhtyväni kirjoittamaan romantiikkaa, fantasiaa tai dekkareita vain siksi, että silloin ehkä pärjäisin paremmin taloudellisessa mielessä. Ja mitä sitten on ns. realistinen kirjallisuus? Uskon että jokaisella kirjoittajalla on joka tapauksessa omat uniikit juttunsa kerrottavanaan. Kaikenlainen kohderyhmä- ja genreajattelu sopii mielestäni tosi huonosti kirjallisuuden tekemisen lähtökohdaksi. Paino sanalla ”mielestäni”. Jos joku on toista mieltä, niin olkoon, ei se ole minulta pois. Toivon siis menestystä ja lukijoita kaikille kirjallisuudenlajeille! Meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita on niin vähän, ettei meidän kannata jakautua kuppikuntiin. It’s only rock’n roll but I like it.
Olen ihan samoilla laduilla, Markku. Kirjoitustani ei missään tapauksessa pidä ottaa realistisen nuortenproosan vastaisena vaan puhtaasti sellaisen kirjallisuudenlajin puolustuspuheena, jota intohimoisesti rakastan. Ei anti-mitään mutta erittäinkin pro-fantasia. Ei siis tarvetta kuppikunnille tahi terävien aterimien tanaan asetteluille. 🙂
Se on totta, että ei kukaan kirjailija varmasti kirjoita dollarinkuvat silmissä tai kirjoita eri tavalla myynnin vuoksi. Mutta kyllä minä olen joutunut miettimään sitä, millaista materiaalia tarjoan kustantamolle ja kohderyhmää myös. Kerjäläisprinsessan lukijoiden iän pohtiminen on ollut vaikeaa itselleni juuri sen takia, että kirjoitan spekulatiivista fiktiota. Realistisen nuortenproosan piirissä kohderyhmä määrittyy ehkä selvemmin kirjoittajalle itselleenkin (vai olenko ihan hakoteillä?). Tarkoitan, että kun kuvataan tietyn ikäisen päähenkilön elämää ja ongelmia, kohderyhmä lienee usein siinä main? Fantasian puolella oikeastaan vain paranormaalissa romantiikassa päähenkilön ikä on suoraan verrannollinen lukijoiden ikään. Fantasiassa, scifissä jne. lukijakunta määrittyy – tai sen tulisi määrittyä – enemmän siitä, millä tavalla tapahtumia kuvataan. Yksinkertaisimmillaan väkivallan graafisuus tai muun aikuismateriaalin määrä on tällainen määrittävä tekijä, mutta myös se, miten monimutkaisia poliittisia kuvioita kirjassa on jne. Spefitarinoilla harvoin on mitään tarkoin rajattua kohderyhmää (esim. Sormusten herraahan lukevat sujuvasti kaikki yli 12-vuotiaat), mutta sen takia, että ne luokitellaan nuortenkirjoiksi, niille määritellään sellainen. Kohderyhmän määrittely taas vaikuttaa siihen, millä tavalla tarina kerrotaan. Esim. se, että Gigi on Kerjäläisprinsessan alkaessa noin 11-vuotias, ei yksin tekisi siitä 10+ -vuotiaille suunnattua kirjaa, mutta se, että editointiprosessin aikana tuo kohderyhmä sille määriteltiin, vaikutti kyllä jonkin verran lopputulokseen. Monimutkaista, mutta sen takia spefikirjallisuuden erityislaadusta on syytä keskustella.
Yksittäisistä kysymyksistä ei tietenkään kannata hermostua, mutta laajemmista kuvioista pitää silloin tällöin puhua. Se on ainoa tapa tehdä ne näkyviksi. Nämä kysymykset ovat sellaisia, joihin fantasiakirjailijat joutuvat vastaamaan kerta toisensa jälkeen. Mutta se tietenkin pitää ottaa huomioon, että ylläoleva on vain oma mielipiteeni, ei mikään universaali totuus (Harmi. Olen aina halunnut laukoa sellaisia.). Ikävimmät kommentit fantasian kirjoittamisen vaaroista taas ovat olleet sitä luokkaa, että en viitsi tässä niitä edes toistaa. Sanotaan niin, että ei, tapanani ei ole uhrata neitsyitä tai kaataa hautakiviä. 🙂 Mutta varaan kyllä itselleni oikeuden vetää herneen nenään jatkossakin. Toivoakseni teen sen tyylillä. Jos vaikka vedän mahdollisimman ison herneen? Tai monta hernettä kerralla? Ja sitten, kun urani kirjailijana on lopullisesti pilalla kaikkien niiden rikkoontuneiden kuppien takia, voin pestautua sirkukseen ihmeelliseksi herneennenäänvetäjänaiseksi.
(Huh, meinasin siinä jo hetken käydä vakavaa keskustelua. Tilanne pelastettu.)
Hehheh, joo, vetele vain jatkossakin herneitä nokkaasi, niin teen minäkin. Tällä pienellä saarella olen vain tottunut siihen, että on niin hirveästi niitäkin, joita minun herneenvetämiseni eivät kauheasti kiinnosta. Vakava keskustelu on hyvä keikauttaa aina välillä vapauttavan naurun puolelle.:)
Useimmiten. Liika ryppyotsaisuus aiheuttaa vatsanväänteitä. 🙂
Pingback: Calendula Officinalis - kirjoittamista kirjoittamisesta
^^ Calendulan blogissa hyvää pohdintaa genreistä ^^
Asiaa, Magdalena, asiaa! Hieno kirjoitus.
Olen asiallinen kirjailija. Minulla on paljon hienoja sanoja. Yleensä vain pidän niitä matka-arkussa, asiattomien sanojen sukkaan piilotettuna. 🙂
Pingback: Kenen joukoissa seisot? « Grafomania
Minäkin olen samaa mieltä Markku kanssasi siitä, että ei meidän puolta tarvitse valita. Kaikki me kirjailijat keksimme asioita, kukin omalla tavallamme. Aion kirjoittaa jatkossa yhtä lailla realististakin kirjallisuutta fantasian rinnalla, aina sen mukaan mikä itseä parhaiten miellyttää. Tuntuu vain pahalta, kun omaa kirjallisuudenlajia väheksytään, eli omia kirjoja ei pidetä nk. oikeina kirjoina. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei aina pidetä minään ja joidenkin mielestä fantasia on sitten vielä sen mitättömän alueen alinta kastia. Saati sitten huumorifantasia, sillä toisia loukkaa kovasti että fantasiaa voidaan kirjoittaa myös eri tavalla kuin pyhiä perinteisiä fantasiakirjoja. Tätä vastaan aion taistella jatkossakin ja siksi Magdalena kirjoituksesi kolahti. 🙂
Jep, se kannattaa aina muistaa, että jonkin itselle rakkaan asian puolustaminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että vastustaisi jotain muuta. Realistisella kirjallisuudella, fantasialla, scifillä, dekkareilla, chick-litillä ja ties millä on kaikilla oikeutuksensa olla olemassa, omat faninsa jne. Yksi ihminen venyy puolustamaan vieläpä useita asioita kerrallaan. Vaikka dadataiteellista novellistiikkaa ja pulujen oikeutta kakkuihin. Tässä kirjoituksessa nyt vain oli kyse fantasiasta. 🙂
Yhä uudelleen ja uudelleen jaksan hämmentyä siitä miten rajoittunut maailmankuva joillakin ihmisillä on, miten pienessä kuplassa he elävät ja miten vähän he oikeasti näkevät. Mutta vielä enemmän hämmennyn siitä miten ällistyttävän huonokäytöksisiä jotkut ihmiset ovat.
Omasta puolestani on pakko todeta että elämä olisi kyllä rajattoman tylsää ja merkityksetöntä ilman mielikuvitusta, fantasiaa ja täysin kuvitteellisia asioita. Luultavasti silloin meillä ei olisi kovinkaan paljon kirjallisuutta, ei olisi suurta osaa työpaikoista eikä myöskään tätä niin käytännöllistä ja ihmeellistä internettiä.
Kun asiaa oikein ajattelee niin aika moni asia nykyisessä maailmassamme on ylipäätään keksitty ihan vain siksi että joku alunperin kirjoitti fantasiaa.
Mutta, mitä tulee kirjallisuuteen niin ihmeellistä on sekin että jotkut ihmiset kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen näpäyttää henkilöä hänen tuotoksistaan. Että ”sori, sää nyt oon väsänny tämmösen mut ei tää mikään oikea kirja oo, enkä mä oikeastaan ymmärrä koko genreä joten mun puolesta ihan sama vaikka ne hävitettäis maan päältä ihan kokonaan. Kirjottasit jotain oikeaa kirjallisuutta”. Kuulostaa kovasti diktatuurilta jossa yksi ihminen määrittelee mikä on oikein ja suotavaa ja kaikki muu on turhaa tai jopa väärin. Vähän sama kuin menisi vaikka sanomaan palomiehelle että sori, sää sammutit tän tulipalon ihan väärin.
Onneksi, onneksi voimme edelleenkin, näistä pikkudiktaattoreista huolimatta, tehdä sitä mistä pidämme ja nautimme. Kirjailijat saavat kirjoittaa, fanit saavat fanittaa ja lukijat saavat lukea. Ihan juuri niitä juttuja mistä kukin eniten pitää.
Sepä se, että tuskin kukaan noiden sanojista on tarkoittanut sanomaansa loukkaavaksi. Hänen näkökulmastaan fantasialla ei vain ole ollut sitä arvoa ja merkitystä, mikä sillä minulle on. Jostain syystä sanoja näkee, että hänen mielipiteensä jyrää minun mielipiteeni. 😀 Mutta näkisin, että niin kauan kuin ihmiset näitä ihan olalta sen kummemmin miettimättä viskovat, on selvää, että fantasia ei ole päässyt spefighetosta ulos. Sen kirjoittajia ei nähdä yhtä lailla ammattilaisina kuin ns. vakavamman proosan, mikä taas vaikuttaa apurahoihin, palkintoihin, kirjojen saamaan julkisuuteen… Monissa suomalaisissa kustantamoissa ei kustanneta aikuisten spefiä, koska joko a) spefi katsotaan pelkästään lasten ja nuorten kirjallisuudeksi tai b) ei kerta kaikkiaan ole kustannustoimittajia, jotka osaisivat toimittaa spefikirjaa! Samaan aikaan meillä luetaan valtavasti englanninkielistä spefiä, koska meillä on jo useampi sukupolvi aikuisia spefin lukijoita. Älytöntä.
Minä olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että on hyvän spekulatiivisen fiktion merkki, jos se ei toimi, kun ottaa spekulatiivisen elementin pois. Silloin nimittäin spekulatiivista elementtiä on käytetty tarpeen mukaan eikä pelkästään mausteeksi.
Sepä se. Spefi-aiheisissa novellikilpailuissa ollaan aika tarkkoja siitä, että spekulatiivisen elementin täytyy olla olennainen osa tarinaa. Jos se vaikuttaa päälleliimatulta, tai koristeelta muuten realistisen kakun päällä, hyväkin tarina pilaantuu.