Gigi ja Henry -sarjaa koskevista kysymyksistä saan useimmin vastata niihin, jotka liittyvät sarjan luokitteluun ja oletettuun kohderyhmään. Ovatko kirjat scifiä vai fantasiaa? Onko ne tarkoitettu lapsille vai nuorille? Voiko aikuinenkin lukea niitä? Mihin hyllyyn itse sijoittaisit Gigi ja Henry -sarjan?

~oOo~

Aluksi nopeat ja yksinkertaiset vastaukset esitettyihin kysymyksiin:

Ovatko Gigi ja Henry -sarjan kirjat scifiä vai fantasiaa?

Enemmän scifiä kuin fantasiaa.

Onko kirjat tarkoitettu lapsille vai nuorille?

Sekä että.

Voiko aikuinenkin lukea niitä?

Totta mooses.

Mihin hyllyyn itse sijoittaisit Gigi ja Henry -sarjan?

Jos on pakko jotain sanoa, sijoittaisin sarjan kokonaisuudessaan nuorten/fantasiahyllyyn. Mutta hyllyjaot ja niiden perusteet vaihtelevat kirjastoittain niin paljon, että jätän ongelman mieluusti ammattilaisten ratkaistavaksi.

~oOo~

(Pieni vinkki: Jos ette pidä siitä, että kirjailija analysoi omia kirjojaan, älkää jatkako lukemista tästä eteenpäin.)

Susikuningattaren tulevan julkaisun myötä lokerointi ja luokittelu tulee taas ajankohtaiseksi. Susikuningatar on paria astetta aikuisempi ja teemoiltaan vaativampi kirja kuin sarjan aiemmat osat. Toisaalta Helsingin Sanomien syksyn kirjauutuuksien esittely ”Lasten- ja nuortenkirjoissa seikkaillaan realismin rajoilla” sai minut pohtimaan myös genreasioita. Missä määrin itse kirjoitan ”realismin rajoilla”?

~oOo~

Puhutaanpa genrestä

Steampunk on monella tapaa mielenkiintoinen kirjallisuuden alalaji. Se on selvästi spekulatiivista fiktiota: Siinä tapahtuu asioita, jotka eivät ole eivätkä voi olla totta. Se on genrenä myös melko tarkkaan rajattu: Viktoriaanisen ajan maailman teknologiasta ja estetiikasta inspiroituvaa tieteiskirjallisuutta, retroscifiä. Ehkä juuri tämä saa jotkut scifistit vieroksumaan steampunkia. He kokevat rajauksen liian tiukaksi, jotta steampunk voisi heidän mielestään olla elinvoimainen kirjallisuudenlaji.

Mutta mitä steampunk sitten on? Se oli alkujaan tieteiskirjallisuutta, joka flirttaili fantasian kanssa. Sittemmin pari tutustui, rakastui ja meni onnellisesti naimisiin, ja heidän häissään istui anopin paikalla vaihtoehtohistorian suuri daami konservatiivisessa turnyyriasussaan. Pikkusisko Punk aiheutti hässäkkää tulemalla paikalle pelkässä korsetissa ja lehtimyyjän hatussa, velociraptorilla ratsastaen. Lähtikö metafora taas käsistä? No ehkä vähän.

Gigi ja Henry -sarjan steampunkissa on kosketuspintaa historialliseen fiktioon. Se kumartaa syvään vanhan ajan seikkailukirjoille. Olen historianörtti ja vieläpä taipuvainen innostumaan pienimmistäkin yksityiskohdista. Pyrin autenttiseen kuvaukseen maailmasta siinä määrin kuin se suinkin on mahdollista. Minulle se onkin yksi steampunkin suurimmista viehätyksistä: Toden ja tarun kohtaaminen ja kuinka se toteutetaan. Ja vaikka olenkin surkean epäpätevä ennustamaan, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla Grönlannin mannerjäälaatan osittainen sulaminen vaikuttaisi maailmanhistoriaan, yritän tehdä skenaariostani mahdollisimman uskottavan. Kun Susikuningattaressa mainitsen, että Pariisin Théâtre Lyrique Impérial esitti talvella 1866 oopperaa nimeltä Don Juan, voitte olla varmoja, että en ole heittänyt faktaa hatusta. En kirjoita steampunkia kevyesti. En suhtaudu vaihtoehtohistoriaani löyhästi.

Toisaalta valintoja on tehtävä. Yksi sarjan merkittävistä hahmoista on keksijä, jonka keksinnöt ovat jopa kymmeniä vuosia ajastaan edellä. Minun on täytynyt tehdä päätöksiä sen suhteen, täsmälleen mitä kuningas on ennen aikojaan päähänsä saanut. Kerjäläisprinsessaa kirjoittaessani mm. pohdin pitkään, kirjoittaisinko kuninkaan ilmalaivan polkimiin ketjut. Siis polkupyörän ketjut. Se olisi ollut hassu pieni anakronismi ja sellainen innovaatio, jonka voisin kuvitella kuninkaan hahmona tekevän. Muistaakseni kuitenkin sittemmin poistin maininnan ketjuista, koska totesin, että se olisi ollut sen sorttinen poikkeama todellisesta historiasta, joka minun olisi pitänyt selittää lopussa, enkä suoraan sanottuna jaksanut nähdä vaivaa niin pienen asian takia. Siispä kuningas Konstantin joutui käyttämään hihnoja, kuten muutkin aikalaisensa.

Faktoihin liittyen ja ajatusmaailmaani (epä)selventääkseni, lähestymistavassa on riskinsä eli meinasipa käydä nolo kömmähdys. Susikuningattaren taittovedoksesta bongasin sanan ”ristipääruuvimeisseli”. Niin kolkytlukua, ihmiset. Eih. Seurasi capslock-kommentti kustannustoimittajalle: ”ARGH! ANAKRONISMI! POISTA RISTIPÄÄ!” Kuningas saattaa nähkääs (minun ja tarinan sisäisen logiikan mukaan) rakentaa jättimäisen ilmalaivan satamakaupungissa, jota ei ole olemassa, mutta hän ei ole käyttänyt verstaassaan ristipäämeisseleitä lähes sata vuotta ennen kuin ne keksittiin. Sorge. Ei käy. En hyväksy.

Eipä sillä, kaiken tämän paasauksen jälkeen olen melko varma, että joku tahaton anakronismi kirjaan on kuitenkin jäänyt. Luultavasti joku valtava norsunkokoinen, jota en vain ole missään vaiheessa tajunnut enkä tajua vieläkään. Eh. Sitten onpi nolo olo. Mutta ei voi mitään. Tehty mikä tehty.

~oOo~

Puhutaanpa kohderyhmästä

Onko Kerjäläisprinsessa lastenkirja? Kyllä, vaikkakin suosittelen sitä isommille lapsille, kymmenestä ikävuodesta eteenpäin.

Onko Susikuningatar lastenkirja? Ei ole.

Kuulen nyt kaikkien kirjastonhoitajien repivän pelihousujaan, ripottelevan tuhkaa hiuksiinsa ja huutavan yhteen ääneen:

(He ovat niin dramaattisia.)

Ymmärrän tunteenne. Kirjoja täytyy lokeroida, määrittää ja hyllyttää, jotta oikea lukija löytäisi oikean kirjan. Mutta kirjailijan tehtävä on kertoa tarina parhaalla mahdollisella tavalla. Jos kirjailijat alkavat itse hirveän voimakkaasti lokeroida kirjoituksiaan, tarjolla on pian vain täydellisen kuutiomaisia mittatilauskirjoja, jotka haisevat ja maistuvat täsmälleen sille, mitä on luvattu. Plegh, tylsää.

Lanu-kirjallisuuteen liittyy hirveästi luuloja. Usein tuntuu olevan oletuksena, että lapsille ja nuorille pitäisi kirjoittaa kevyitä tarinoita ja helposti samaistuttavia hahmoja. Ei! Sehän on sama kuin tarjoaisi ruuaksi aina vanukasta eikä koskaan ruisleipää! Parhaat kirjat ovat sellaisia, että ne sekä viihdyttävät että vavisuttavat. Parhaat kirjat herättävät monenlaisia tunteita, eivät vain ihkujeefiiliksiä (mutta miksei myös niitä). Tähän liittyy sekin oletus, että jos kirja on lanukirja, sitä ei voi aikuinen sekoamatta lukea. Se on silloin muka väistämättä kankeaa tekstiä, pelkistettyjä juonia, heppoisia hahmoja. Olen kuitenkin idealistinen änkyrä. Uskon, että lapsille voi (ja pitää) kirjoittaa haastavia kirjoja. Uskon, että taide voi olla viihdyttävää, ja viihde voi olla taiteellisesti – ja älyllisesti – kunnianhimoista. Sitä paitsi lapset ja nuoret ovat fiksuja. Kun heille antaa haasteita, heistä tulee fiksumpia. Kehittyvä aivo kaipaa ravintoa.

Ihailen hirveästi Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kaltaisia tekijöitä, jotka osaavat kirjoittaa kirjoja, jotka viihdyttävät kaiken ikäisiä. Heidän teoksensa ovat todisteita siitä, että lastenkirja voi olla myös aikuistenkirja.

Mutta se lapsista. Entä sitten se trilogia?

Kun aloin kirjoittaa Kerjäläisprinsessaa, en vielä tiennyt, saisinko jatkaa sitä trilogiaksi asti (olin silloin sen verran aloitteleva kirjailija, että kustantajan näkökulmasta olin varmasti hyvinkin suuressa määrin terra incognita. ”Here Be Dragons” indeed). Mutta trilogia oli hyvin varhaisessa vaiheessa ajatuksissani ja myös mukana kirjoittamisessa. Ajatus oli yksinkertaisuudessaan tämä:

• Tarina lapsuuden loppumisesta ja aikuiseksi kasvamisesta -> Avainsanoina Menetys (Kerjäläisprinsessa) – Luopuminen (Kellopelikuningas) – Kasvu (Susikuningatar)
• Tarina tytöstä ja pojasta maailmassa, joka muuttuu nopeasti.
• Maailma muuttuu sekä päähenkilöistä riippumatta että heistä johtuen. He muuttavat maailmaa ja se muuttaa heitä.
• Kerronta kasvaa yhtä matkaa päähenkilöiden kanssa.
• Eli: Maailma, kerronta ja päähenkilö ovat yhtä – kasvavat yhdessä – muuttuvat yhdessä.

Tämän takia Kerjäläisprinsessa on lastenkirja ja Susikuningatar ei ole. Kun koko sarjan teema on näin vahvasti linkittynyt maailmaan ja kerrontaan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä virran mukana. Tarinan pakottaminen toiselle uralle olisi vesittänyt sen. Kerjäläisprinsessan ja Kellopelikuninkaan täytyi tapahtua, jotta päästiin Susikuningattareen. Vaikka olen tässä matkan varrella kaikenlaisilla ajatuksilla leikitellyt (Mitä jos…?), en olisi voinut kertoa tätä tarinaa millään muulla tavalla. Jos olisin, se olisi luultavasti ollut eri tarina. Olenkin valtavan iloinen ja onnellinen siitä, että pystyin kirjoittamaan sen juuri näin, juuri tässä muodossa.

Kuka sitten on sarjan kohderyhmää? Olen omistanut kirjat: ”Niille, jotka eivät sovi lokeroihin”; ”Vihaisille tytöille, ja pojille, jotka eivät säikähdä vähästä” sekä ”Epäilijöille ja etsijöille” (Ups, spoilers!). Pidän trilogiaa siirtymävaiheen tarinana. Gigi ja Henry elävät kirjoissa siirtymävaihetta lapsuudesta aikuisuuteen, mutta sen ei tarvitse rajoittaa lukijakuntaa. Oivalsin taannoin, että tarina sai alkunsa, kun olin itsekin siirtymävaiheessa, vaihtamassa venytetyn opiskelija-aikuisuuden vapautta velvollisuuksien ja suorituspaineiden täyttämään aikuis-aikuisuuteen. Näin kummallisilla tavoilla tosimaailma valuu fiktioksi… Ehkä se on tarina kaikille niille, jotka tuntevat olevansa elämän ovien välissä, eteistiloissa, odotushuoneissa? Mutta oikeasti, en minä tiedä. En edes halua tietää. Minä vain kirjoitan. Lukekaa itse ja sanokaa sitten, oletteko kohderyhmää.

~~oOo~~