Kölnissä vietetään parhaillaan kansainvälisiä lasten- ja nuortenkirjallisuusviikkoja, Internationale Kinder- und Jugendbuchwochen, nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Tällä kertaa kirjaviikkojen teemamaana oli Suomi, minkä vuoksi tapahtumaa järjestävä SK Stiftung Kultur kutsui kaikkiaan 13 suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijaa vierailemaan kaupunkiin. Myös minä sain kunnian olla mukana!

Ohjelmassa oli koulu- ja kirjastovierailuja, joissa tapasimme koululaisia ja luimme heille näytteitä kirjoistamme, sekä suomeksi että saksaksi! Lukuvierailujen ohella meillä oli myös aikaa tutustua kauniiseen Kölnin kaupunkiin. Täytyy sanoa, että ihastuin. Vaikka Köln on suuri kaupunki, toimivan raitiovaunu/metrosysteemin ansiosta se on turistinkin helposti hallittavissa. Ensimmäisenä luppohetkenäni menin katsastamaan Kölnin monella tapaa suurimman nähtävyyden, Domin (Tuomiokirkon).

Säälittävä yritys kuvata Kölnin tuomiokirkko sellaisena kuin sen luonnossa näkee.

Rakennuksena se on järkyttävä. Ei siinä merkityksessä, että se olisi kauhea, ei! Vaan hyvin kaunis. Ja SUURI. Vaikuttava. Kun sen näkee ensimmäistä kertaa ulkoa, luulee tietävänsä, mitä odottaa sisätiloilta. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Näkymä kirkon MATALAMMALTA puolelta, sivulaivasta.

Fantasiakirjoittajat puhuvat aina ”ihmeen tunnusta”, jota tekstistä täytyy löytyä. Kölnin tuomiokirkosta sitä itseään löytyi kuulkaa roppakaupalla. Suosittelenkin jokaista, joka haluaa kirjoittaa tarinoita jylhistä temppeleistä ja sankareiden ja jumalten muinaisista asuinsijoista, piipahtamaan mitä pikaisimmin Domissa. Ette kadu.

Ja juu, kyllä. Nuo pienet nököset alla olevan kuvan alaosassa keskellä ovat ihmisiä. Ihan aikuisen kokoisia, oikeita ihmisiä. Olisi pitänyt ostaa kalansilmälinssi kameraan pelkästään tätä näkymää varten.

Tässä seison ristikirkon keskustassa, keskilaiva jatkuu saman verran taaksepäin.

Joka unohtuu katselemaan tuomiokirkon upeita seiniä, kattoja ja lasimaalauksia saattaa missata täysin lattian mosaiikit.

Lievästi korkeanpaikankauhuisena ihmisenä minun on luonnollisesti tungettava jokaiseen keskiaikaiseen taivaita tavoittelevaan torniin, jonka löydän. Tuomiokirkon tapuliin siis tieni seuraavaksi vei.

Kerroinko jo, että kölniläiset rakensivat kirkkoa kuusisataa vuotta? Tarkemmin sanoen 1200-luvulta 1800-luvulle. Kerroinko, että kirkkoa ollaan parhaillaan restauroimassa, koska se on alkanut rapautua? Kerroinko, että torni on 157 metriä korkea ja nuo portaat ovat tuskin metrin levyiset? Kerroinko, että happi loppuu ihan justiinsa? No! Kerroinko?! Piih- Piih- Piih- HUUUIIIII-

-pulll-laah! Magdalena 1 – heikko liha 0! Muahhahhah!

Helpottuneen oloinen tornikiipeilijä on autuaasti unohtanut, että tornista pitäisi kiivetä vielä alaskin.

Tornin huipulla menneiden aikojen käsityö kohtasi modernin ajan: Joka ainoa seinä ja koristepinta oli kävijöiden nimien peitossa niin pitkälle kuin kädet (tai apuvälineet) vain ylsivät. Osa nimmareista oli sellaisessa paikassa kiviveistoksissa kaltereiden ulkopuolella, että yritteliään tuhertelijan on täytynyt hoitaa hommansa ennen turvakaarien asentamista, muurin päällä tasapainoillen, allaan reilu sata metriä raikasta joki-ilmaa. Jaiks.

Myöhemmin pääsin ihailemaan hulppean hienoa Reinjokea myös maan tasalta.

Saksalaisroomalaisessa museossa kävin huokailemassa kaupungin roomalaisaikaiselle historialle,

”Lucius Cassius Tacitus pystytti tämän kiven pojalleen Vernaclukselle, joka eli yhdeksän päivää.”

sekä toisen maailmansodan pommituksesta selvinneessä vanhassa kaupungissa.

Huomatkaa willywonkamainen karkkikauppa vasemmalla.

Kölnin rautatieasema on sehr steampunk.

Välillä toki piti tehdä töitäkin. Olin kirjailijoista ainoa, jolta ei ollut vielä käännetty kirjoja saksan kielelle, mikä teki olosta aika jännän kautta linjan! Onneksi välillä mukana oli kirjastokoira rauhoittamassa tilannetta.

Mukanani vierailuilla oli aina myös tulkkini Anna (kuvassa keskellä) ja järjestävän organisaation edustaja. Nainen kaiken tämän hienouden takana on Ursula Schröter (kuvassa vasemmalla), joka todella näki vaivaa, että me kirjailijat viihdyimme ja tunsimme olomme kaikin puolin ihaniksi.

Monesta koulusta sain mukaani paitsi hyvää mieltä, myös tervehdyksiä ja SUKLAATA! OMNOMNOM! Tässä kuva tervehdyksestä, koska suklaat on jo syöty. Tietty.

Kuvia matkalla tuli otettua kahdeksansataa, mutta ehkäpä nämä riittävät tällä erää. Aiiivan mahtava reissu! Lähtisin milloin vain uudelleen.