Kryptozoologisissa tutkimuksissa on hiljaista, sillä kirjoitan paraikaa Susikuningatarta ja olen vakaasti päättänyt syödä pään kaikilta, jotka häiritsevät minua. Pystyn siihen, koska minulla on kokooni nähden poikkeuksellisen suuri suu.

Aloitin Gigi ja Henry -sarjan kirjoittamisen lokakuussa 2010[1]. Käytännössä olen siis kirjoittanut neljä vuotta kolmea kirjaa, mutta yhtä ja samaa tarinaa.

(Kyllä, tämä tulee olemaan jälleen yksi gif-postaus. Sisältää huonoa retoriikkaa ja rumia sanoja.)

Se on iso saavutus. Olen luonteeltani melko kärsimätön.

Siksi onkin ihmeellistä, että olen viihtynyt Gigi ja Henry -sarjan parissa niin tolkuttoman hyvin. Kertaakaan minusta ei ole vielä tuntunut, että haluaisin heittää tarinalla vesilintua.

Ja voi, kuinka olen odottanut sitä, että pääsen kirjoittamaan Susikuningatarta!

Kun se päivä koitti, olin…

…innoissani.

^_^

Vaikka täytyy myöntää, että romaanin ensimmäisen version kirjoittaminen on minusta aina…

Tutun sarjan huomaan palaaminen on kuin pukeutuisi pariin lämpimiä, pehmoisia villasukkia.

Mit…? Krhm. Ei pelkkiin villasukkiin!

Hyvin varhaisessa vaiheessa sarjan ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, kirjoittamista tiesin jo, mihin tarina tulisi viemään. Susikuningatar on sarjan aiempia osia huomattavasti verisempi. Siinä soditaan. Gigi ja Henry ovat kasvaneet ja niin myös heidän maailmansa. Tämä on hieman mietityttänyt minua, koska sarjaa lukevat sen kohtuullisen rajuksi yltyvästä menosta huolimatta hyvin nuoretkin lapset.

Onneksi kirjoittajakavereillani on ollut tähän selkeä tsemppimeininki.

Hämmentävää on ollut se, että vaikka olen alusta asti tiennyt, mistä tarina alkaa ja mihin se loppuu, matkan varrella mukaan on tullut yllätyksiä. Intialaisia soittajapoikia, merirosvojen aviollisia seikkailuja…

ja viimeisimmäksi

…pöllöjä.

(Ohhohhoo, minä niin pidän niistä pöllöistä. Tämä löytyi täältä.)

…sekä tietenkin hyvispahiksia, joihin kiintyy suorastaan säädyttömällä intensiteetillä.

<3

Vaikka kirjan kansiin saattaminen vaatii edelleen paljon ankaraa työtä…

Olen päässyt kirjoittamisen kivaan vaiheeseen. Siihen, jossa kaikki sujuu.

Jossa olen niin syvällä omassa maailmassani…

että jo ennestäänkin ei-niin-säkenöivät seuraeläimen kykyni surkastuvat lähes olemattomiin. Katsokaatten:

Minä keskustelijana.

Minä ruokapöydässä.

Minä ottamassa vastaan vieraita, jotka unohdin kutsuneeni kylään.

Minä matkalla käsikirjoitukselta kahvinkeittimelle.

Toisaalta:

Kaverini…

Siis kaverini…

Perheeni…

Kun taas…

Minä.

Jatkan kirjoittamista.

[1] Tarkistin tiedostosta, jonka nimi on hyvin proosallisesti ”Gigi.docx”. Tätä kysytään minulta aina haastatteluissa, mutta en aina muista edes sitä, mitä tein edellisellä viikolla, saati sitten vuosia takaperin, joten yleensä heitän jonkin vuosiluvun hatusta ja toivon, että se osuu edes oikealle vuosituhannelle.