Tässä vaiheessa vuotta on tapana katsoa taaksepäin siihen, mitä on tullut tehtyä ja pohdiskella tulevaa. Kirjailijan työ on siitä jännää, että se, mitä yhtenä vuonna tapahtuu, näkyy ulospäin ehkä seuraavana vuonna – tai sitä seuraavana. On hyvä muistuttaa itselleenkin toisinaan, että asioita tapahtuu. Muutamia näkyviä kohokohtia vuodelle 2017 olivat ainakin:

Kurnivamahainen kissa

Puolivahingossa ja pitkän (kaksi vuotta!) ajan kuluessa syntynyt satu pienten lasten voimasta ja suuren suurista kissoista on saanut hurjasti hyvää palautetta. Mahtavan kuvittajan Teemu Juhanin kuvista löydän itsekin jokaisella lukemiskerralla uusia, ihastuttavia yksityiskohtia.

Lukuklaani-hanke

Kun minut kutsuttiin kirjoittamaan kuusiosainen jatkokertomus Lukuklaani-hankkeelle, olin enemmän kuin ilahtunut. Klaanitarina Magelluksen maa lähtikin syntymään lähes omia aikojaan. Jatkokertomuksen mainiot hahmokuvat on tehnyt Sára Köteleki, jonka nimi on varmasti monille tuttu Gigi ja Henry -sarjan kansista! Tarina ja hahmot ovat ladattavissa Lukuklaani-hankkeen sivulta ja siitä on tehty jopa äänikirja!

Worldcon

Jonka puitteissa itseltäni ilmestyi englanninkielinen käännös novellista Kaunis Ululian (The Beautiful Boy, käännös Owen Witesman) julkaisussa Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories, sekä pari englanniksi kirjoittamaani raapaletta julkaisussa Self-Inflicted Relative. Molemmat julkaisi Osuuskumma.

Hänen huulensa ovat metsä

Kulttuuriyhdistys Korpin ensimmäinen julkaisu, jossa novellini antoi nimen koko antologialle. Tätä voi äänestää Atoroxin ehdokasasetteluun!

Palkintoehdokkuudet:

• Topelius-ehdokkuus Haisevasta kädestä
• Kurnivamahaisen kissan Arvid Lydecken– ja Runeberg Junior-ehdokkuudet

~oOo~

Entä sitten se työ, joka ei näy päälle? Kirjailijan työssä on outoa se, että vaikka koko ajan tekee kaikkea, tuntee olevansa Liisan valkoinen kani: aina myöhässä, aina vähän jälkijunassa. Täytyy mennä! On kiire! Harvoin oikeasti edes itse näkee tai tajuaaa, mitä kaikkea on saavuttanut – silloinkin kun muka on vain rötväillyt tarpeettoman paljon satunnaistiedostojen kaninkolossa.

Edellinen romaanini oli Gigi ja Henry-sarjan päättänyt Susikuningatar, jonka kirjoittamisen jälkeen vannoin (muistaakseni ihan täällä nettisivulla) kirjoittavani seuraavaksi kirjan, jossa kukaan ei kuole ja joka on täynnä kissanpentuja ja hattaraa. Yli kolme vuotta sen kirjoittamiseen meni. Ja kyllähän siinä taitaa joku vähän nirrinsä menettää ja kissanpennut muuttuivat leijoniksi ja demoneiksi. Mutta hei, yritys on ollut todella kova! Ensi vuonna, kesän lopulla, ilmestyy siis seuraava romaanini. Se on YA:ta (Young Adult), genreltään urbaanifantasiaa ja sen nimi on Kolmas sisar – Royaumen aikakirjat. Kihisen suorastaan, että saisin esitellä teille sen kannen, joka on tooosi ihana. Romaanin kerronta on vahvasti mangan inspiroimaa, ja onkin soveliasta, että kannen teki mangataiteilija (!). Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin, kun kustantamojen seuraavat kirjakatalogit ilmestyvät!

Lisäksi minut kutsuttiin erääseen toiseen projektiin, joka sekin paljastuu kevään katalogeissa. Luettavaa tulee myös nuoremmalle väelle vuonna 2018. (Voi, mikä mysteeripäivitys tästä nyt tuli…)

Koska osa lukijoista on kovasti kysellyt Haisevan käden jatko-osan perään: lupaan, että se on harkinnassa! Mutta tällä hetkellä aikaani ikävä kyllä varaavat vielä toiset projektit. Uhriniituntakaisen ystäville voin onneksi kertoa kuitenkin, että olen kirjoittanut yhden kylään sijoittuvan tarinan, joka julkaistaan nuorille suunnatussa novelliantologiassa ensi vuoden puolella. Eli: KATSE KEVÄÄN KATALOGEIHIN! (Eikö ole ärsyttävää tällainen? On. Mutta en voi sille mitään, käteni ovat sidotut… jänteillä ja ektoplasmalla.)

Kuva: Outi Puhakka (Outo Kuva)

Tänä vuonna olen iloinnut:

Uusista artisteista, joihin olen törmännyt. Tässä kaksi heistä samalla keikalla: Woodkid ja Son Lux.

Bishop Briggs, angstista naisenergiaa.

Charlotte Cardin.

Loistavaa kirjoitusmusiikkia!

Olen iloinnut myös hyvistä kirjoista:

Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane nousi ehkäpä vuoden 2017 lukukokemusteni kärkeen sillä, että se on jäänyt mielen perukoille elämään. Sanotaan, että hyvä kirja muuttaa lukijaansa. Gaimanin kirjat tekevät pesän sydämeen.

Liu Cixinin Death’s End. Trilogian päättävä osa oli Hugo-ehdokkaana. Aivan älyttömän hienoa, pään sisäpuolta rankasti Fairylla huuhtovaa ideascifiä.

Seanan McGuiren Every Heart a Doorway. Narisen kaikille tämän kirjan heikkouksista, mutta teen sen vain sen takia, että tarinan perusajatus vetoaa ihan valtavasti. Jotkut kirjat on sellaisia. Niihin jää vähän kiinni.

Jasper Fforden Thursday Next-sarja. Mahtavaa hömppää, yliluonnollista dekkarimeininkiä, vaihtoehtoisia todellisuuksia, omituista nörttihuumoria.

Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat oli kotimaisten paras. Syyskuun jumalat oli vaan täydellinen täsmäkirja meikäläiselle.

J. S. Meresmaan Mifongin lunastama on Mifonki-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Mifongit ovat olleet joululukemistoani ihan alusta asti, tätä viimeistä heruttelen yhä (3/4 luettu… snyyf). Kustantajille näin pitkät sarjat ovat ongelmallisia, koska tyypillisesti ensimmäisen osan jälkeen arvostelujen, ja ylipäätään näkyvyyden, määrä vähenee niin paljon. Mutta kun avasin jouluaattona taas uuden Mifongin, se tuntui yksinkertaisesti hyvältä. Siltä kuin olisi pukenut ylleen luotetun, lämpimän villapaidan. Tässä vaiheessa on oikeastaan ihan sama, mitä se Meresmaa tällä kertaa satuilee, haluan vaan hengailla tarinan tyyppien kanssa!

Ja sitten tietenkin tästä turrikasta olen ollut kovasti iloinen:

Hänen nimensä on Bardi alias Bardels alias Burdels alias Burdelsson alias Pölhöpää alias Uckels alias Keppimies. Enkä ole oikeasti edes koiraihminen. Mutta siinä se nyt on. Tuommoinen ihmeen eloisa pehmonalle ja sylikäppänä.