Joulun alla meillä täällä Kryptozoologisissa tutkimuksissa on ollut tapana ottaa perinteikäs henkilökunnan joulupotretti. Pyrimme yleensä sellaiseen vakavahenkiseen, arvokkaaseen kuvailmaisuun, jota ei tarvitse vieraammillekaan esitellessä hävetä. Vuosittain otettava virallinen valokuva on mukava tapa, ja kuvista on myös hauska seurata, kuinka Börtti on kasvanut ja miten monta niitä atk-peikkoja taas olikaan.

Vuorenpeikon saamisessa valokuvaan on paljon vaivaa. Se täytyy ennen kuvausta yleensä vähintäänkin tampata mattoharjalla. Sillä tavalla oikein rivakasti, että sen nahan poimuihin pesiytyneet kirput ja juoksujalkaiset putoavat matkasta. Täytyy tarkistaa myös, onko sillä vaatetta päällä ja ettei sen suuhun ole joutunut tonttuja. Kerran niin kävi, ja minulla oli melkoinen selittäminen Joulupukille, uskokaa pois. Onneksi Joulupukki on varsin ymmärtäväinen miekkonen. Hän antoi minulle lahjaksi sinä vuonna hienon pussillisen hiiliä, eikä yhtään risua[1]! Hän käski kyllä painokkaasti minua pitämään jatkossa parempaa huolta Börtin ruokavaliosta ja kuulin, että hän oli tapahtuneen jälkeen lisännyt lahjalistojen hakemisesta vastuussa olevien tonttujen vuorenpeikkojen väistökoulutusta usealla tunnilla viikossa.

Mutta palataksemme kuvausasioihin: Kun perusteellisesti tampatun ja tarkistetun vuorenpeikon on saanut lähelle kameraa, ilta on jo yleensä pitkällä ja paras päivänvalo aikaa sitten mennyttä. Börtin nukkumaanmenoaikakin on jo ovella ja ”Ison vihreän” silmä alkaa lupsua. Voih. Mutta ei mahda mitään, kuva on otettava. Eli eikun hommiin! Peikko on saatava katsomaan kameraan päin, eikä vaikka omaan pyllyynsä. On huolehdittava myös, että sen tonttulakki pysyy päässä.

Joskus kaiken tämän jälkeen vuorenpeikko on kyllä kuosissa, mutta emäntä alkaa sekoilla.

Mutta kaikesta huolimatta Börtti ei suinkaan ole se, joka vaikeuttaa eniten Kryptozoologisten tutkimusten kuvaussessioita. Suurimmaksi ongelmaksi viime vuosina on muodostunut oma mielikuvitukseni. Nähkääs, Kryptozoologiset tutkimukset – salainen päämajani, Lepakkoluolani, oma yksityinen Narniani – on paikka, jossa kuvitelmilla, unelmilla ja unilla on tapana tulla todeksi. Kaikki ne hahmot, joista olen teille vuosien aikana kertonut, todella asuvat täällä, minun kaapeissani ja kellareissani. Mörkö Möö? Tuttu kaveri, hassuna hämähäkkeihin! Pikkunoita Nillisilmä? Vastahan hän oli tässä äsken. Siitä tytöstä on kuulkaa harmia enemmän kuin joukkueesta jalkapalloilevia vaippapaviaaneja…

Ja kun kuvitelmat tulevat todeksi, ne tunkevat esiin mielen matka-arkuista mitä epäsopivimpina hetkinä!

Jopa kaikista omituisimmilla luomuksilla on tapana luikerrella tiensä tietoisuuteen ja kaikkien näkyville. Joskus ne ovat yllättävän rakkaita. Joskus… pelkästään hämmentäviä.

Jos näistä vieraista selviää ja saa jonkinlaiset kuvat otettua, voi olla varma, että atk-peikot lisäävät niihin jälkikäsittelyssä oman… öh… taiteellisen lisänsä. Että se niistä pönötyskuvista sitten.

Mutta eihän sillä päämäärällä aina ole merkitystä, kunhan matka on ollut mukava? Eikö?

[1] Kaiken sen huomioon ottaen, mitä oli tullut sinä vuonna tehtyä, se oli ihan hyvä tulos.