Keijut (Fates) ovat yksi mielenkiintoisimmista yliluonnollisten olentojen lajeista. Ne ovat nuorina yksilöinä huomattavassa määrin saman näköisiä kuin ihmislapset, lukuun ottamatta suuria ovaalinmuotoisia silmiä, torahampaita, suippokorvia sekä selästä törröttäviä siipiä. Paitsi näitä eroja, keijulapset ovat hyvinkin ihmislasten oloisia, mutta paljon pienempiä, vain suurehkon kotikissan kokoisia. Keijut eivät kasva lainkaan nuoruusvaiheensa (Fata infantilis, juvenalis) aikana, vaan ne syntyvät kissan kokoisina ja kissan kokoisina ne pysyvät, kunnes niiden on aika muuntua aikuismuotoon (Fata adultus), jollaisina ne pysyvät koko pitkän elämänsä loppuun asti. [1]
Keijujen syntymästä kerrotaan monia tarinoita. Kirjaan tähän sen, jonka olen henkilökohtaisesti kuullut itse kuukeijujen prinsessa Titanialta [2]. Hän kertoi minulle kerran, istuessamme nauttimassa koivunsimaa ja hassuja sieniä erään valtaisan tammen latvustossa, että ihmisten maailmassa on lukuisia vahvan taian paikkoja, ikivanhoja puita, lehtoja ja lähteitä, joiden läheisyydessä keijut pääasiassa elävät silloin, kun ovat tällä puolella universumia. Nämä paikat toimivat paitsi portaaleina[3] tämän ja toisen maailman välillä, myös eräänlaisena keijujen maagisena kohtuna. Keijut eivät nimittäin synny äitiensä ruumiinonteloista niin kuin ihmiset ja eläimet, vaan kastehelmistä ja lähteissä pulpahtelevista ilmakuplista, jotka kuu tai aurinko (riippuu keijulajista) säteillään muuttaa hopeaisiksi ja kultaisiksi kuuliksi. Aikanaan nämä kuulat poksahtavat auki, ja keijulapset ilmaantuvat niiden sisältä sellaisina ovelina ja ilkikurisina olentoina jollaisina ne pysyvät, kunnes niiden on aika taas muuttua.
On vaikea sanoa, kuinka kauan kukin elämänvaihe keijuilla kestää, mutta joka tapauksessa kyse lienee sadoista vuosista. Lisäksi olen alkanut tutkimusteni myötä vahvasti epäillä, ettei keijujen aika kulje lainkaan lineaarisesti, so. suoraviivaisesti alusta loppuun, kuten ihmiset useimmiten käsittävät ajan kulkevan, vaan että keijujen aika on huomattavasti monimutkaisempi ja syklisempi (kiertävämpi) kuin meidän lajillamme[4]. Ehkä jopa tippaleipämäinen. Näin ollen keijun syntymä voi tapahtua hyvinkin lähellä sen kuolinhetkeä, ja sen koko elämän syntymän ja kuoleman hetkien välillä se on saattanut viettää jossain toisessa, kaukaisemmassa ajassa.
Jokainen keiju kasvaa kuitenkin jossain vaiheessa elämäänsä nuoruusiän muodosta aikuismuotoonsa. Minun täytyy myöntää tietämättömyyteni siitä, kuinka tämä tarkalleen ottaen tapahtuu, mutta olen ymmärtänyt, että kyse on pohjimmiltaan hieman samankaltaisesta tapahtumaketjusta kuin perhosilla, so. nuori keiju vaipuu syvään horrokseen jonkinlaisen taikakotelon tai -kääreen sisään, josta ulos tullessaan se on muuntunut lopulliseen, aikuiseen muotoonsa. Tällaiset suurkeijut ovat kuta kuinkin aikuisen ihmisen kokoisia. Niiden siivet ovat suuremmat ja värikkäämmät sekä iho hohtavampi kuin nuorilla keijuilla. Muodonmuutoksen myötä myös keijun luonne muuttuu vakavammaksi, tai ainakin tasaisemmaksi, vaikkakaan ei täysin vailla ilkikurisuutta olevaksi. Keijulapset nimittäin kuluttavat kaiken aikansa seikkailemiseen, leikkimiseen ja erilaisten tihutöiden tekemiseen niin meidän maailmassamme kuin omassaankin, mutta aikuiset keijut ovat vähemmän kiinnostuneita ihmisten asioista, ja on hyvin harvinaista, että ne enää meidän päivinämme viitsivät sulostuttaa ihmisiä läsnäolollaan. Kun näin käy, ihmiset useimmiten kuvittelevatkin näkevänsä enkelin.
Haluan kuitenkin painottaa, ettei keijua, nuorta tai aikuista, tule missään tapauksessa sekoittaa enkeliin[5]. Keijujen luonne kaikissa olomuodoissa on arvaamaton, itsekeskeinen ja ylpeä. Keijuissa tapaa harvoin suoranaista ilkeyttä tai julmuutta, mutta ne ovat lyhytjänteisiä olentoja, joille oma mielihyvä on korkein päämäärä. Ei pidä ymmärtää minua väärin, sillä keiju voi olla hyvinkin kiltti, ja useimmat keijut ovat pohjimmiltaan iloluonteisia ja toisinaan avuliaitakin, jos niitä vain huvittaa. Mutta jos keiju saa päähänsä, että haluaa itselleen vaikkapa lempinukkesi tai puusilmäsi, voit olla varma, että se tekee kaikkensa sen saadakseen. Ennen vanhaan kerrottiin jopa tarinoita ihmisistä, joita keijut veivät mukanaan sellaisenaan, koska ihastuivat niin heidän seuraansa. Keijuilla on monia salaperäisiä taikavoimia, eikä heidän juoniinsa kannata ehdoin tahdoin langeta.
Usein kuulee kerrottavan keinoista, joilla keijuja voi torjua[6], mutta neuvoisin jättämään esimerkiksi raudalla uhkailun sikseen, mikäli joku haluaa keijuihin tutustua. Toisten uhkailu ei kerta kaikkiaan ole kohteliasta. Kellojen soittaminen on keijujen itsensä lempipuuhaa, ja nurin päin käännetyissä vaatteissa kulkeminen aiheuttaa keijuissa korkeintaan holtittoman naurunpuuskan. Pääasia keijujen kanssa toimimisessa onkin, että pitää pään kylmänä, eikä mene kuljeksimaan turhaan keijujen maille. Siellä voi käydä nimittäin niin, että vaipuu keijutaikojen pauloihin ja vallan unohtaa itsensä.
[1] Keijujen elämänkaaren kaksijakoisesta luonteesta johtunee niistä kerrottujen tarinoiden moninaisuus, etten sanoisi sekavuus. Toisinaan keijut kuvataan suuriksi, toisinaan hyvin pieniksi, toisinaan yksinäisiksi keppostelijoiksi, toisinaan kuninkaiksi ja kuningattariksi. Tästä on kirjoittanut enemmänkin eräs Carol Rose (Spirits, Fairies, Leprechauns and Goblins – An Encyclopedia, 1996).
[2] Eräs syy lukuisiin tarinoihin on se, että keijujen sanomisiin ei voi luottaa, ja tämäkin kertomus saattaa olla silkkaa keijunpölyä.
[3] Portaalin ja säikeen erosta, ks. esim. aiempi raporttini Säikeistä.
[4] Ks. esim. William Shakespearen Kesäyön unelma, joka on kirjoitettu 1500-luvun viimeisinä vuosina, mutta jossa em. Titania tavataan aikuismuodossaan.
[5] Varoittavana esimerkkinä tästä Mummu Holopaisen kertomus ”Kuinka arkkienkeli Mikael varasti puusilmäni” (Höpötiede NYT!, 1991).
[6] Briggs (An Encyclopedia of Fairies, 1976), Evans-Wentz (The Fairy-Faith in Celtic Countries, 1966, 1990)