Se alkoi naistenlehdistä. Niissä ihmisillä ei ikinä ollut vanhoja tavaroita, tai ainakaan omia vanhoja tavaroitaan. Vintagea kyllä, ja retroa. Toisten pois heittämiä, tarkasti valittuja korostamaan sitä, että ollaan kultturelleja. Mutta ei omia, koska kaikissa ohjeissa käskettiin heittämään pois kaikki sellainen, mitä ei ole käytetty vuoteen. Modernilla ihmisellä kun ei ole tilaa tai aikaa säilöä mitään turhaa. Elämme kertakäyttökulttuurin aikaa. Tänään on muodissa valkoinen sisustus, mutta jos huomenna ihastunkin oranssiin, voin heittää kaiken valkoisen pois ja käydä Ikeassa ostamassa oranssia tilalle.
Esivanhempia. Perintönä.
Paitsi että en tee niin. Olen luonteeltani kerääjä. Olen säilyttäjä. Hankin asioita, jotka miellyttävät minua ja tekevät niin pitkään. Myönnetään, minulla on liikaa tavaraa, koska olen myös vähän harakka. Mikä tarttuu mukaan, se jää. Tämä pätee myös suhteissani ihmisiin.
Kaulakoru. Annettu rakkaudesta.
Uutinen kertoi, että Facebookin liiallinen seuraaminen aiheuttaa ahdistusta ja tyytymättömyyttä omaan elämään. Eräällä Facebook-seinällä käytiin tähän liittyen keskustelu, jossa jaettiin vinkkejä uutisvirran suodattamiseen ja epämiellyttäviä tilapäivityksiä tekevien kavereiden bannaamiseen. Twitterissä ihmisten suodattaminen on helppoa, kun painaa nappia Unfollow. Lopeta seuraaminen. Suodata tämä ihminen minun elämästäni. En ala valehtelemaan, olen tehnyt niin itsekin. Twitter on iso halli, jossa jokainen huutaa keuhkojensa täydeltä, mutta harvat kuuntelevat. Oleellista on äänen pitäminen. Facebookissa ollaan tekemisissä lähtökohtaisesti tuttujen ihmisten kanssa. Siellä suodattaminen tuntuu oudolta.
Kirjat. Repsottavat ja keräävät pölyä.
Olen varmasti itsekin ärsyttävä facebook-kaveri. Tilapäivitykseni ovat – useammin kuin soisin – pelkkiä angstin ja outouden purskahduksia. Kun vaivaudun olemaan jotain mieltä, tuppaan olemaan sitä painavasti, intohimoisesti, jopa hysteerisesti. Käyttelen sanoja kuin muurinmurtajaa, vaikka höyhenkin riittäisi. Liian usein alan kikkailla, kun toiset yrittävät keskustella. Toisinaan olen ihan järkeväkin, ja miellyttävä. Suodattavatko kaverini minua? Ehkä. Muutunko silloin heille yhden tempun sirkushevoseksi? Ihan varmasti. Eihän kukaan jaa Facebookissa kuin joitain puolia elämästään, siellä ollaan puolikkaita ihmisiä. Mutta jos ihmisestä alkaa suodattaa kaiken, mikä ei miellytä silmää tai korvaa, hänestä tekee paperinuken. Eivät kaverit ole vedettäviä rumpaliapinoita, jotka otetaan esiin silloin, kun he eivät satu olemaan rasittavalla tuulella.
Keijunukke. Siivet hukassa. Tuoksuu lapsuudelle.
Toisinaan tuntuu siltä, että ihmisten suodattaminen ja bannaaminen on leviämässä myös muuhun elämään. Toisia luokitellaan kansioihin ensivaikutelman, yhden mielipiteen, yhden ärsytyksen aiheen perusteella: Kaverit; perhe; tutut; typerykset, joiden kanssa ei olla tekemisissä; ihmiset, joita ei ole käytetty vuoteen. Paperinukkeihmisistä on helppo tehdä kauaskantoisia päätelmiä. Se nyt on semmonen. Se äänesti persua. Sen elämässä ei ole muuta kuin lapset ja kakkavaipat. Koiraihminen. Pissis. Ihmisten omituisuuksia ei tarvitse ymmärtää eikä rikki menneitä ystävyyksiä korjata, koska ainahan saa uusia.
Vanhojenpäiväpuku. Ei mahdu päälle.
Minulla on paljon kavereita, joiden kanssa en ole samaa mieltä asioista. Minulla on sellaisia kavereita, joiden kokemuspiiri on todella kaukana omastani, joiden elämä tuntuu siltä, kuin kurkistaisin toiseen maailmaan. Se ei ole aina miellyttävää. Joskus se on uskomatonta. Mutta se muistuttaa minua siitä, että minun näkökulmani ei ole ainoa, eikä se ole välttämättä oikea. Joskus kolikolla tosiaan on kaksi puolta. Tai enemmän.
Minulla on paljon mielenkiintoisia kavereita.
Minä taas… Olen harakka. Olen säilyttäjä. Olen ihminen. Tänään olen oranssi. Ole sinä valkoinen. Lupaan, etten suodata.
Pahvirasia vedettävälle metallisammakolle. Sammakko kadonnut. Muisto huhtikuisesta Pariisista.
Artikkelin kuvituksena on käytetty tavaroita, joita en ole tarvinnut vuoteen, jotka keräävät pölyä tai joille ei ole olemassa kunnollista paikkaa. Mitä niistä minun tulisi heittää pois?
Täällä toinen keräilijä – harakka – säilyttäjä – hamsteri… Välillä yritän epätoivoisesti luopua roinasta mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa. Ja kun on vielä naimisissa toisen samanmoisen kanssa. Ei onnistu. Ja siinä se on, sun vanhojenpuku! Ihanhan tuo on kuin mun pukuni, eri värinen vaan. Hih. Hyviä ajatuksia sinulla. Tätä päivää, joka on omituinen, rajoitteleva, töykeä, kertakäyttöinen… hmph. Joskus tuntuu että netti tekee ihmisistä typeriä. Toisaalta kyllä se avartaa aika lailla ja pienentää maailmaa. Kun vaan edes suurin osa osaisi jotenkin… olla järkeviä sen kanssa, eikä muuttua hölmöiksi.
Siinähän se! 🙂 Harmittaa kyllä, että se ei mahdu enää päälle. Luultavasti muuten pukisin sen päälle kesäiltaisin ja lähtisin tanssimaan kasteisilla niityillä, ihan muuten vaan. 😀 (Ja kun kertoisin siitä Facebookissa, joku bannaisi minut kuitenkin yleisestä hörhöydestä.)
”Olen varmasti itsekin ärsyttävä facebook-kaveri.”
Et ole! 🙂
Varo vaan, saatan ottaa tämän lupana olla sensuroimatta itseäni. 😀
Olipas hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Facebookissa jaamme tosiaan vain tiettyjä piirteitä itsestämme, ja täytyy sanoa, että olen itsekin sortunut tuohon ”yhden ärsytyksen aiheen luokitteluihin”, etenkin silloin kun ihminen on sen verran etäisempi ettei hänestä tiedä paljoakaan muuta kuin naamakirjan välittämän (tietysti voi silloin kysyä, että miksipä sitä on pakko verkostoitua niin tiiviisti).
Mutta mitä säilyttämiseen ja keräämiseen tulee, niin täällä on toinen samanlainen. En tunne moisesta syyllisyyttä, tosin olen nyt yrittänyt ihan tilanpuutteen takia yrittää karsia kokoelmiani – toistaiseksi huonolla menestyksellä.
Erilaiset ja ärsyttävätkin tuttavat ovat siitä hyviä, että nykyään on niin kovin helppoa linnoittautua omaan mukavuuskuplaansa, pelkästään samanmielisten seuraan. Sitten sitä alkaa kuvitella, että ”kaikki” ovat tiettyä mieltä ja ”kaikki” arvottavat asiat samalla tavalla kuin itse ne arvottaa. On terveellistä sukeltaa silloin tällöin ihan toisenlaisiin kuvioihin. Sen takia luen joskus muotilehtiä. Huh. Se on kuule kuin upottaisi päänsä päärynähyytelöön.
Ihan totta. Paljonhan siitä onkin ollut juttua, että nykyisin on turhankin helppo jumittautua netin syövereissä omiensa pariin. Varmasti saa aina tukea omille näkemyksilleen.
Mutta muotilehtien lukeminen on kyllä aika… ekstremeä.
Niissä avautuu kokonaan toinen todellisuus. o_O
Kyllä vanhojen tavaroiden poisheittäminen vain siksi, että niitä ei ole sattunut käyttämään vuoteen on typerää… Sehän olisi sama kun sanoisi, että hävitä vanhat valokuvasi, kun et ole katsonut niitä vuoteen. Nehän ovat muistoja ja ne tuottavat sitä kautta sinulle iloa. Samaten jos esineet tuottavat iloa olemassaolollaan, niin miksi hävittää? Toki liika on liikaa, jos tuntuu, että esineet ahdistavat paljoudellaan tai muuten, niin silloinahan ne eivät välttämättä enää sitä iloa tuota ja voivat näin sopia poistettavaksi. Niitä miellyttäviä, muistorikkaita ahdistamattomia asioita ja tavaroita varten on olemassa hyviä säilytysratkaisuja 🙂 Esimerkiksi katonraja on hyvin vähän käytetty alue, jonne mahtuu metritolkulla hylly- ja vitriinitilaa…
Totta! Suunnittelen muuten tälläkin hetkellä kokoseinän kirjahyllyä eteiseen, koska siellä nyt sattuu olemaan täysin käyttämätöntä seinätilaa ja eteisenhän muutenkin kuuluisi kuvastaa asujia. 😀 Kirjoja, kenkiä ja sekalaista sälää, sopii meikäläiselle.
Harakka ja hamsteri samassa nahassa 🙂 Peikko on ja opetellut sitä naamajuttua, mutta ei osaa vielä hyvin. Siitä tuntuu että sille ei koskaan näytetä kaikkia juttuja siellä. Harmin paikka. Tuo sammakko voisi olla hiano. Onkohan joku syönyt sen?
Hmm. Tuostapa täytyy tehdä kuva. Hamsrakka? Haraksteri?
Luulen, että sammakko lähti etsimään lajitovereitaan. Tai sitten se on syöty. Börtti joskus luulee kaikkea pientä ja liikkuvaa syötäväksi. Sen takia annan kaikista pienimmille vierailleni otsaan lapun, jossa lukee: ”Ei syötävää. Maistuu kakalle.” Jostain syystä heidän äitinsä tuppaavat aina suuttumaan minulle. Vaikka ajattelen vain heidän lastensa parasta. Kummia tyyppejä.