Kuulin sitten tällaisen sanan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Eräs aikuinen sanoi, että kiusaaminen ei ole ok, mutta jotkut lapset ovat kiusaamismagneetteja. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että on aika joulunalusrähinän. Ok, jätän tällä kertaa huomiotta sen, että jotkut aikuiset ihmiset todella voivat olla niin pällejä, että kehtaavat syyllistää lasta kiusatuksi tulemisesta. Kerron teille sen sijaan tarinan. Pieni vinkki: Tämä tarina ei sovi ainakaan pienille lapsille, vaikka se lapsista kertookin. (Kuinka ironista, sanoo hän.)
Olipa kerran kiusaamismagneetti. Hän oli melkein tavallinen lapsi. Sellainen luova, älyllinen tyyppi, joka eli omissa kuvitelmissaan, eikä aina ymmärtänyt, kuinka ihmiset toimivat tai miksi. Vähän vinossa maailmaan nähden. Vähän käsittämätön. Vähän sekaisin, niin kuin esiteinit tapaavat olla. Ei hän tietenkään ymmärtänyt olevansa kiusaamismagneetti, tai edes vain melkein tavallinen, ennen kuin hän siirtyi yläasteelle kouluun, jossa oli vallalla kiusaamisen kulttuuri. Hänhän tuli koulusta, jossa oli nollatoleranssi.
Kiusaamismagneetti sai nopeasti oppia. Ruotsissa, kemiassa ja yleisessä sonnanheitossa. Luokilla seitsemästä yhdeksään hänen takaraivonsa lyötiin koulun seinään, häntä kutsuttiin nimillä, jotka kertoivat karua kieltään hänen ulkonäöstään. Korkeista arvosanoista huolimatta häntä pidettiin vähän tyhmänä, tai ainakin tosi ylpeänä. Kerran kotitaloustunnilla tehtiin kaakaota, mutta tyttö ei voinut juoda omaansa loppuun, koska joku oli räkinyt hänen kattilaansa. Hyvään alkuun hän toki pääsi, ennen kuin huomasi. Mmm, herkkua. Opettajat eivät puuttuneet näihin, koska sellaisia ne pojat ovat. Eivät ainakaan ennen kuin se yksi toinen tyttö kuristettiin tajuttomaksi koulun pihalla. Mutta hei, rakkaudesta ne hevosetkin…?
Mutta kiusaamismagneetti tiesi, miten poikien kanssa toimittiin. Yksinkertaista: Naura loukkauksille. Pidä kielesi terävänä ja pääsi kovempana kuin koulun seinä. Mutta tytöt… Tytöt olivat kiusaamismagneetille vaikeita. Tyttöjen kanssa olisi pitänyt ymmärtää vivahteita. Millä tavalla asioita sanottiin, mitä jätettiin sanomatta, kenen kanssa kuljettiin ja kuka jätettiin ulkopuolelle. Paljasta ja piilota. Kiduta kuiskauksin ja katsein. Piirrä rajat ilmaan, jota hengität. Kiusaamismagneetti ei tähän päivään mennessäkään tiedä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Ehkä ei mitään. Ehkä hän ei olisi voinut elää itsensä kanssa, jos olisi tiennyt ja tehnyt. Opettajat eivät puuttuneet kiusaamiseen, koska mitään kiusaamista ei ollut. Eihän? Ei kai sitten.
Tyttö kesti tuon ajan elämästään loppujen lopuksi hyvin. Vaivaiset kolme vuotta, helppoa kuin heinänteko. Kiusaaminen ei ollut koulun mittapuulla mitenkään mahdotonta. Aika pientä oikeastaan. Monilla muilla oli rankempaa. Hänellä oli myös monia etuja puolellaan. Häntä oli rakastettu hellästi. Kehuttu pienestä pitäen viisaaksi, kauniiksi, lahjakkaaksi. Sen takia hän ei missään vaiheessa alkanut uskoa, että hän olisi oikeasti ollut muita huonompi. Hän sai ystäviä, jotka jäivät. Hänellä oli lemmikkinsä, joiden käytös oli ymmärrettävää silloinkin, kun ne purivat. Kirjojen, elokuvien, sarjakuvien ja musiikin kautta hän pääsi toisiin maailmoihin. Fantastisiin, uskomattomiin, kammottaviin ja paljon, paljon hänen omaa elämäänsä suurempiin. Hän oppi hyväksymään sen, etteivät kaikki voi tykätä kaikista, ja myös sen, että joskus tätä käytetään lyömäaseena. Hän opetteli ymmärtämään ihmisiä, jotta he ymmärtäisivät häntä. Hän oppi hyväksymään sen, että hänen mielensä toimi toisten mielestä kummallisilla tavoilla. Sellainen voi olla vahvuus, ja olikin – sitten myöhemmin.
Mutta nämä asiat eivät koskaan ole yksinkertaisia. Kiusaajien koulussa jokainen on elämänsä jokaisena päivänä potentiaalinen kiusattu tai kiusaaja. Kehittyvään mieleen eivät vaikuta vain hänen tekemänsä, vaan myös näkemänsä asiat. Koulussa, jossa on vallalla kiusaamisen kulttuuri, jokainen kävelee kapealla rimalla tietäen, että seuraavana päivänä hän voi olla se, joka kaatuu. Joidenkin oli silloin helpompi valita kiusaajan kuin kiusatun osa. Joskus jokainen sortui kääntämään katseensa ja jätti sanomatta ”ei” suojellakseen itseään. Sellaisestakin jää jälkiä. Tekikö kiusaamismagneetti niin? Ei tietoisesti. Hän oli aina ylpeillyt oikeudenmukaisuudellaan. Mutta kuka tietää? Ehkä tekikin. Hän on unohtanut niin paljon tuosta ajasta. Hänellähän oli omiakin ongelmia.
Ilman taisteluarpia koulusta pääsivät harvat. Ei kiusaamismagneettikaan. Hän huomaa yhä aikuisenakin arastelevansa tietynlaisia ihmisryhmiä, joiden dynamiikka on pysynyt hänelle vieraana. Hän viihtyy pienissä ympyröissä. Hän suosii suoraa puhetta ääneenlausumattomien totuuksien sijaan. Hän vihaa voimattomuuden tunnetta itsessään ja joskus myös muissa. Hän tuntee suurta vastenmielisyyttä klikkejä, kahviseuroja ja sisäpiirejä kohtaan. Hän yrittää olla miettimättä liikaa niitä kylänsä nuoria – kiusaajia ja kiusattuja – jotka vuosien kuluessa ovat ampuneet itseään suuhun, ajaneet autolla kiviseinään, hirttäytyneet, tulleet hulluiksi, alkoholisoituneet. Hän yrittää omalla toiminnallaan, omalla vaatimattomalla panoksellaan tehdä maailmasta sellaisen, että kenenkään ei tarvitsisi 18-vuotiaana ajatella, että hänellä ei ole vaihtoehtoja.
Ja joka kerran, kun hän näkee aikuisten levittelevän käsiään kiusaamisen edessä, hänessä herää lohikäärme.
Yksittäisiä kiusaamisia, kiusantekoja tapahtuu aina, koska lapset ovat ajattelemattomia ja pohjimmiltaan aika pöljiä. Kun kiusaaminen on laajaa ja jatkuvaa, se on AINA aikuisten syy. Kiusaamisen kulttuuri syntyy siitä, millaisia viestejä me aikuiset yksilöinä ja yhteisönä lapsille annamme. Mitä hyväksymme. Mitä paheksumme. Miten käännämme katseemme pois, miten paljon levittelemme käsiämme ja pyörittelemme päätämme. Miten itse puheissamme arvotamme ihmisiä, lapsia tai aikuisia. Kiusaamismagneetteja on olemassa niin kauan kuin oletamme ihmisten pysyvän keinotekoisesti määritellyissä normaaliuuden rajoissa. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin opettaa lapsille alusta alkaen, että erilaisuutta tulee monenvärisissä, -hajuisissa ja -muotoisissa paketeissa.
Lisää kiusaamisesta ja kiusaamisen kulttuurista mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton ja KiVa koulun sivuilla sekä Nörttityttöjen blogissa.
Arvasitteko jo, kuka se tarinan kiusaamismagneetti oli? No tietenkin arvasitte. Nokkelia olette.
Älkää sitten olko PÄLLEJÄ!*
*Tämä on patentoitu neuvoni kaikille kiusaajille ja kiusaamista suunnitteleville.
Voi myös ruveta peikoksi, jos kiusataan.
PITÄÄ ruveta peikoksi. Tai vaikka steampunk-keijuksi. 🙂
No, höh! Olivatpa pällejä kun noin fiksua, kaunista ja lahjakasta ihmistä kiusasivat. Kiusaisin takaisin, jos se ei olisi niin tyhmää.
Se oli talon tapa. Onneksi minulla on aina ollut suuret luulot itsestäni. 🙂
Voi hurja. Olisi voinut olla minun lapsuuttani! Lastentarhassani ja ala-asteellani oli kiusaamiskulttuuria, kasvoin aikuisena hermoraunioksi erakoksi ja olen ollut viimeiset 5 vuotta psykiatrian poliklinikan asiakas. Jos yläasteella uudessa koulussa opettajat ja rehtori eivät olisi puuttuneet mun ongelmiin, olen varma etten olisi nyt elossa, vaikka kotona vanhemmat rakastivatkin. Usein sitä ei 90-luvun laman aikana vain ehtinyt sanoa ääneen. Ja edelleen he rakastavat, vaikka raskasta joskus heille onkin että 30-vuotias tytär ei ole yksinään ihan täysin toimintakelpoinen.
Kiitos tästä kirjoituksesta, toivottavasti mahdollisimman moni lukee sen. Huisin tärkeää.
Voi, ole hyvä. <3 Tämä oli niitä postauksia, jonka julkistamista epäröin, koska asia tuntui henkilökohtaiselta. Samantapaista kokenut kaverini lukikin tekstin etukäteen ja sanoi, että hän ei uskaltaisi kertoa julkisesti yksityiskohtia siitä, millä tavalla häntä on aikoinaan kiusattu. Hän voisi puhua asiasta ainoastaan yleisellä tasolla. Se sai minut painamaan päivitysnappia. Asia, joka on vielä aikuisillekin näin arka ja nolo, on asia, josta täytyy puhua avoimesti. Häpeän kiusaamisesta ei tulisi koskaan olla uhrin häpeää.
Tuntuu siltä, että aika merkittävällä osalla tuntemistani luovista ja/tai vähän vaihtoehtoisemmista ihmisistä ovat kokeneet enemmän tai vähemmän kiusausta päiväkodissa ja/tai koulussa. Sitä en edelleenkään tiedä, tuliko muna vai kana ensin. Olinko kummallinen jo valmiiksi vai päädyinkö kummaksi, kun jotenkin jäin olennaisesti muiden ikätoverien muodostaman yhteisön ulkopuolelle? Mutta toisaalta eipä näiden juttujen takana tarvitse olla jotain suurta tarkoitusta.
Onpa tuo koulu varsin epäluonnollinen ympäristö: kaikki lukitaan samaan pieneen tilaan, jossa voi sitten syntyä kaikenlaisia turhanpäiväisiä hierarkiapyramidea, joilla ei ole mitään tekemistä oikein minkään kanssa.
Hyvä kysymys. Mikä tekee taiteilijan? Tietyt taipumukset ja mahdollisuudet toteuttaa niitä, tietynlainen mielenlaatu, eletty elämä, tarve jakaa omat kokemuksensa laajemmin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Herkkää lasta kiusataan helposti herkkyytensä takia, mutta myöhemmin sama herkkyys ja kiusaamiskokemukset tekevät hänestä yhdessä sen ihmisen, joka hän on aikuisena. Hyvässä tai pahassa. Kiusaamiskokemus ei tee ihmisestä taiteilijaa, mutta saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, millä tavalla ja millaista taidetta hän tekee? Kaikenlainen vaihtoehtoisuus vetoaa varmasti entisiin koulukiusattuihin, koska heidäthän on suljettu oman yhteisönsä ulkopuolelle, joskus hyvinkin julmasti. Heille on tehty selväksi, että he eivät kuulu.
Aivan – Kun kiusaaminen koulussa on laajaa ja jatkuvaa, se on AINA aikuisten syy!
Kyse on prioriteeteistä. Opetetaanko 1+1=2, vai se miten olla ihminen.
Opettajille kaikki kunnia, heillä on usein melkoinen suo näissä asioissa vastassa. Liian vähän aikaa, liian paljon vaatimuksia heilläkin… 🙁 Lapset ovat siitä jänniä olentoja, että he nappaavat meiltä aikuisilta käyttäytymismallit niin hyvässä kuin pahassa. Osaammeko me aikuiset suhtautua erilaisuuteen rakentavasti? Millä tavalla puhumme itsestämme ja naapurin Lissusta? Ja annetaanko lapsille tarpeeksi aikaa? Lapsi, joka tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksi, tuskin ihan heti lähtee muitakaan kiusaamaan.
”Opetetaanko 1+1=2, vai se miten olla ihminen.” Tosi hyvin sanottu tämä. Vaikka olenkin sitä mieltä, että se 1+1 on opittava myös. 🙂
Kiusaaminenhan ei tosiaankaan johdu kiusatun ominaisuuksista. Tai korkeintaan siitä, että kiusattu ei heti ole valmis vetämään turpaan jokaista, joka sanoo poikkipuolisen sanan; kiusaajat valitsevat aina helpoimmat uhrit, joten he kiusaavat yleensä niitä, jotka eivät halua tai voi puolustautua, tai joilla ei ole kaveriporukkaa turvanaan. Ääneenlausutuksi perusteluksi kuitenkin kelpaa mikä tahansa: kiusattu on liian fiksu tai liian tyhmä, liian samanlainen kuin kaikki muut tai liian erilainen, liian lihava tai liian laiha, liian hiljainen tai liian äänekäs, liian punatukkainen tai liian tumma tai liian vaalea, tai hänellä voi olla väärän värinen polkupyörä tai omituinen koira tai… Kuten tiedetään, jokainen maailman ihminen on monen muun mielestä rasittava, tyhmä ja ruma, joten kiusaamisen syytä ei tarvitse keksiä erikseen.
Kenen hyvänsä ulkopuoliseksi valitun ihmisen tai ihmisryhmän kiusaaminen on yksinkertaisin tapa luoda yhteisöllisyyttä ja kerätä valtaa sille, joka kiusaamisen käynnistää. Kaikki muut tajuavat, että ellei kiusaajaa ja hänen apureitaan mielistele, joutuu ennen pitkää itsekin kiusatuksi. Tähän samaan mekanismiin kai perustuvat sodatkin, ja lasten hiekkalaatikkokahinat, ja koulukiusaaminen, ja työpaikkakiusaaminen.
Valitettavasti kiusaaminen ei juuri koskaan lopu itsestään, siihen tarvitaan aikuisten tai opettajien tai työnantajan tai muun auktoriteetin puuttumista ja jatkuvaa kontrollointia ja sääntöjen kertaamista. Kiusaaminen pilaa kiusatun työkyvyn ja sosiaalisten valmiuksien opppimisen, mutta se haittaa myös kiusaajien ja koko muun yhteisön toimintaa ja tehokkuutta. Kaikkienhan pitää keskittyä sosiaalisen valtapelin pelaamiseen ja varoa, etteivät he itse joudu vuorostaan kiusatuiksi.
Sen vuoksi kiusaamiseen olisi syytä puuttua aina ja heti. Ja ratkaisuhan on kyllä helppo; tarvitaan vain yksi sääntö: Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikille pitää olla kohtelias!
Asiaa! Tämän haluaisin kaikkien ymmärtävän: kiusaaminen on aina koko yhteisön ongelma, ei pelkästään kiusatun ja kiusaajan. Yhteisössä, jossa kiusataan, yleensä kaikki voivat enemmän tai vähemmän huonosti. Toisaalta yhteisö myös mahdollistaa kiusaamisen: Kukaan ei voi – ainakaan kauan – olla yksin kiusaaja. Jatkuva kiusaaminen on mahdollista vain silloin, kun kukaan ei pistä vastaan, vaan peesaa tai katsoo sivusta.
Hieno kirjoitus Magdalena, kiitos! Tästä aiheesta pitäisi aina vaan puhua, puhua, puhua. Ja kirjoittaa hyviä kirjoja!! Uskon että sellaisille kirjoille jotka menee ymmärtävästi syvälle kiusaajan ja kiusatun ajatuksiin ja tunnemaisemaan olisi kova kysyntä ja tarve. Kaikenikäisillä, vauvelivuosien jälkeen 🙂
Totta! Kirjat toimivat monenlaisina tunnekanavina, auttavat näkemään toisen ja vielä kolmannenkin puolen asioista. 🙂
Kiusaamismagneettikysymys muuttuu mielenkiintoisimmaksi, jos kiusaamisen oikeutusta ja kiusaamismagneettien olemassaoloa tarkastellaan kahtena erillisenä kysymyksenä. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että kiusaamismagneetteja on olemassa, mutta kiusaaminen ei siitä huolimatta ole oikeutettua. Tämä tarkoittaa vain sitä, että kiusaamista pois kitkettäessä joudutaan toimimaan kiusaajien luontaisia taipumuksia vastaan, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että saatetaan tarvita rajujakin toimenpiteitä.
Ymmärrän tuon ajattelumallin toki. Kiusaamismagneetti on kuitenkin vaarallinen käsite sen takia, että se lähtökohtaisesti leimaa ihmisen. Lapsen, jota kiusataan. Se siirtää pelkällä olemassaolollaan vastuuta kiusaamisesta kiusatulle itselleen. ”Mitäs olet tuollainen kiusaamismagneetti.” Kun oikeasti kyse ei ole siitä, millainen joku lapsi on, vaan siitä, miten hyvin ympäristössä siedetään hänen yksilöllisiä piirteitään ja erilaisuutta ylipäätään. Toisaalta myös se, että kiusaajalla olisi luontaisia taipumuksia kiusata, kuulostaa aika leimaavalta. Toiset lapset toki kiusaavat herkemmin muita. Mutta että taipumus olisi jossain syvällä selkäytimessä? Hmm. Useimmiten lasten kiusaamisissa on kuitenkin kyse pienistä asioista, joilla on isoja seuraamuksia: Ajattelemattomuudesta, turvattomuuden tunteista, aikuisten ja muun ympäristön antamista signaaleista (tätä viimeistä en voi painottaa liikaa). Useimmat kiusaajat ovat ihan tavallisia lapsia.
En niinkään ajattele, että joillain ihmisillä olisi taipumusta kiusata, vaan että kaikilla on taipumusta kiusaamiseen ja erityisesti sen hiljaiseen hyväksymiseen. Näen nimittäin kiusaamisen suht suoraviivaisena seurauksena siitä, kuinka ihmiset luonnostaan muodostavat yhteisöjä. Erityisesti kaksi taipumusta ovat erityisen vaarallisia. Ensimmäinen on yhteisöjen muodostaminen ”me vs. nuo toiset” -asetelman varaan, jolloin ”nuo toiset” nähdään helposti sellaisina, jotka ovat ansainneetkin tulla höykytetyiksi. Toinen on erilaisten arvohierarkioiden muodostaminen, jolloin nokkimisjärjestyksessä alipien hyvinvointia ei nähdä puolustamisen arvoisena.
Itse olin kouluaikoinani sekä kiusatun että sivusta seuraajan roolissa, ja kiusaaminen alkoi aina sillä, että kiusattava saatiin menettämään statuksensa oppilaiden sosiaalisissa piireissä. Minun on vaikea kuvitella, että kiusaamista saataisiin oikeasti kitkettyä puuttumatta yllämainitsemiini tapoihin muodostaa yhteisöjä; niin kauan kuin osa oppilaista on matalalla sosiaalisella statuksella, kiusaamiseen puuttuminen tekee uskoakseni ainoastaan kiusaamista näkymättömämmäksi. Tiettyjä henkisen väkivallan muotoja on hyvin vaikea tunnistaa, ja jos saadaan luotua ilmapiiri, että esimerkiksi nimittely on kiellettyä, porukasta ulossulkeminen saa vain hienovaraisempia muotoja.
Tuntuu siltä, että puhumme tässä samoista asioista eri nimillä. Tai vähän eri näkökulmasta. Ehdottomasti olen samaa mieltä siinä, että me ja muut -asetelmien muodostuminen on vahingollista, samoin ihmisten arvottaminen. Kuten sanoin tuolla aiemmin, kiusaamisen kulttuuri syntyy aina siitä, mitä me aikuiset (yhteisönä ja yksilöinä) lapsillemme sallimme.