–          Kuka siellä?
–          Mörkö.
–          Mitä asiaa?
–          Tulin syömään sinut.
–          E-ei, älä syö minua.
–          Miksi en?
–          Olen pahanmakuinen kuin mikä.
–          No mikä?
–          Mikä mikä?
–          Sanoit, että olet pahanmakuinen kuin mikä. Ajattelin, että minun pitäisi ehkä tietää, mikä se mikä on, ennen kuin syön sinut. Ettei tule mahanpuruja.
–          Oletko sinä huolissasi mahanpuruista?
–          Totta kai olen. Mitä ihmeellistä siinä on?
–          No kun, minä vain ajattelin… kun sinä olet mörkö. Että ei kai möröt kärsi mahanpuruista?
–          Miksi me emme kärsisi mahanpuruista? Oletkos sinä jonkin sortin mörköisti?
–          Mikä?
–          Mörköisti. Semmoinen tyyppi, joka ajattelee, että möröt eivät ole ihmisiä.
–          Ettehän te olekaan.
–          Se ei ole tämän asian pointti!
–          Eikö?
–          Ei! Mörötkin voisivat olla ihmisiä, jos haluaisivat.
–          Voisivatko?
–          No eivät oikeasti.
–          Niin arvelinkin.
–          Oikeastaan minä en halua enää syödä sinua.
–          Mitä?
–          En halua enää syödä sinua. Olet varmasti huonosti sulava. Olet niin hankala.
–          Häh! Enkä ole hankala.
–          Tuommoinen ihme piipittäjä. Vastaan väittäjä. Kuka tahansa normaali ihminen olisi yrittänyt juosta karkuun tai huutaa äitiä siinä vaiheessa, kun minä sanoin, että tulin syömään sinut. Mutta ei. Tämä vaan alkaa kyselemään ja väittämään vastaan… Törkeää, sanon minä.
–          No et kai sinä kuvittele, että minä noin vain antaisin sinun syödä minut? Eikö se olisi aika tyhmää?
–          No useimmat minun syömistäni ihmisistä ovat tehneet niin. Ja olen kuule syönyt aika monta ihmistä.
–          Kuinka monta?
–          Mitä sanoit?
–          Että tarkalleen kuinka monta ihmistä sinä olet syönyt?
–          Noh, enhän minä… eihän tuommoista voi… Nyt sinä teet sitä taas! Kyselet!
–          No niin mutta onhan se olennainen tieto, jos sinä aiot syödä minut.
–          Noh, mäh… Miksi se muka olisi olennainen tieto?
–          Täytyyhän minun tietää, oletko sinä pätevä syömään ihmisiä.
–          Eikä tarvitse! Ei sillä ole mitään väliä, kuinka monta ihmistä minä olen syönyt!
–          Onpas.
–          Eipäs.
–          Et ole tainnut syödä oikeasti yhtään ihmistä? No? Miksi menit noin hiljaiseksi?
–          No en olekaan! Oletko nyt tyytyväinen! En minä edes pidä ihmisistä! Te maistutte kanalle. Tai ainakin niin minun mörkökaverini ovat minulle kertoneet. Enkä minä pidä muuten kanastakaan.
–          No mistä sinä pidät?
–          Halimisesta. Se on kivaa.
–          Halimisesta?! Hei hetkinen… Pelottaako sinua siellä sängyn alla? Senkö takia sinä aloit minulle juttelemaan?
–          Joo. Jos totta puhutaan, nuo nurkissa pyörivät pölypallerot ovat aika pelottavia.
–          Haluatko sinä tulla tänne minun viereeni nukkumaan?
–          Joo.
–          No tule sitten. Tule vaan. Kiipeä siitä laidan yli. Oijoi, onpa sinulla kylmät varpaat! Laita nämä villasukat jalkoihisi, saat paremmin unta.
–          Ei se ole jalka. Se on minun limaonteloni. Jos sopii, laitan sen villasukan päähäni.
–          Öh… tuossa. Ei kai tässä sitten muuta kuin… Öö… Hyvää yötä, mörkö.
–          Hyvää yötä, ihminen.
–          Pidä limapussisi omalla puolella.
–          Se on limaontelo.
–          Oli mikä oli.
–          Kuule, ihminen?
–          No mitä nyt vielä?
–          Voidaanko soittaa Iron Maidenia unimusiikiksi? Fear of the Dark? Siinä on mukavaa mörkömeininkiä.
–          Ei voida.
–          Aha. No, hyvää yötä sitten.
–          Hyvää yötä.
–          Kauniita unia.
–          Mörkökullan kuvia.

 ~~¤0¤~~