Olen kirjailijaurani aikana voittanut monia palkintoja, mutta on aina jotain erityisen hienoa siinä, että saa käteensä fyysisen palkinnon, jonka joku on ajatuksella suunnitellut ja tehnyt. Toissapäivänä minulla oli ilo ja kunnia matkustaa Kotkaan, jossa minulle luovutettiin perinteikäs ja arvostettu Laivakello-palkinto.

Laivakello-palkinto (alun perin Pertsa ja Kilu-palkinto) jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1996, ja sen jälkeen sen ovat saaneet mm. sellaiset modernin lasten- ja nuortenkirjallisuuden suuret nimet kuin Seita Parkkola, Tapani Bagge, Timo Parvela ja Salla Simukka. Ensimmäisen Laivakello-palkinnon sai Marita Hauhia, joka oli tänä vuonna mukana raadissa, joka päätti antaa palkinnon minulle. On upeaa asettua tällä tavalla osaksi suomalaisen nuortenkirjallisuuden jatkumoa.

Laivakello voidaan myöntää kirjailijalle joko elämäntyöstä tai merkittävästä yksittäisestä teoksesta. Raati perusteli valintaani voittajaksi molemmilla. Sarvijumalan kohdalla raatia ilahdutti myös se, että siitä on ilmestynyt Tuija Takalan selkomukautus. Itselleni oli tärkeä yksityiskohta sekin, että raati oli ottanut huomioon myös nuorten äänen: miten hyvin kirjani liikkuvat kirjastossa. Ja nehän liikkuvat!

Sekä tilaisuudessa että seuraavana päivänä Otavan lasten- ja nuortenkirjailijoiden päivässä puimme sitä, miten media on lähes täysin hylännyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden. Lanu pääsee esiin enää vain huolipuheessa nuorten lukemisesta ja lukutaidosta. Toimittajat myöntävät itsekin, että kirjallisuus ei kiinnosta. Media väittää, että kyse on klikeistä, mutta väitän, että kyse on myös mediaa tekevien asenteista: lasten- ja nuortenkirjallisuus ei kiinnosta heitä. Toimittajat eivät koe lanua kiinnostavaksi, joten he eivät näe, miten kirjoista voisi tehdä kiinnostavia juttuja. He eivät koe lanua oikeaksi kirjallisuudeksi, joten lanusta ei tehdä oikeita arvosteluja, ainoastaan – parhaimmillaan – tuote-esittelyjä. Joten en jää odottamaan sen kummempaa näkyvyyttä Laivakello-voitosta. Mediahan tietää, ettei ketään kiinnosta perinteikkään valtakunnallisen kirjallisuuspalkinnon voittaja saati aivan huikea ehdokaslista, josta vanhemmat ja nuoret itse saisivat loistavia vinkkejä lukuinnon herättelyyn.

Sentään paikallislehti Kymen Sanomat teki jutun samassa tilaisuudessa jaetusta esseekisan palkinnoista, ja mainitsi pian jo kolmekymmentä vuotta jaetun nuortenkirjallisuuspalkinnon ikään kuin tilaisuuden sivutuotteena. Toimittaja ei tullut paikalle.

Jos kuulostan tässä turhan tiukalta tai kyyniseltä, ottakaa huomioon se, että olen ollut kirjailija jo yli vuosikymmenen. Olen nähnyt sen, miten paljon paremmin lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutisoinnin ja arvostelun voi hoitaa. Nuortenkirjallisuuden näkyvyyden nykytilanne ei ole mikään absoluuttinen totuus, se on median tekemä valinta.

Kirjoitin palkintotilaisuuteen puheen, jonka julkaisen nyt myös tässä.

LAIVAKELLO-puheeni Kotkassa 10.9.2024

Kiitos raadille, että päätitte valita minut tämän vuoden Laivakello-palkinnon saajaksi. Kunnia on erityisen suuri, koska kanssaehdokkaani Siiri Enoranta, Kirsti Kuronen, J.S. Meresmaa ja Elina Pitkäkangas ovat kaikki tyynni kotimaisen nuortenkirjallisuuden tähtikaartia. Jokainen heistä olisi voinut olla palkinnon voittaja tänä vuonna.

Mitä sanoa nuortenkirjallisuudesta tänään? Voisin sanoa, että suomalainen nuortenkirjallisuus on poikkeuksellisen korkeatasoista, kansainvälistä laatua ja enemmän: se on kotimaista laatua. Vain Suomessa tehdään suomalaista kulttuuria.

Kotimainen nuortenkirjallisuus on ollut vahvaa, kunnianhimoista ja uranuurtavaa jo pitkään. Juuri nuortenkirjallisuudessa käsitellään usein ensimmäisenä yhteiskunnallisia murroskohtia, jotka ovat vasta nousemassa aikuisten tietoisuuteen. Kotimaisen nuortenkirjallisuuden laadusta kertoo jotain myös se, että yhä useammat aikuiset lukevat sujuvasti YA-kirjallisuutta aikuiskirjallisuuden rinnalla. Lanu ei ole vain lasten juttu.

Mutta kaikki ei ole hyvin nuortenkirjallisuudessa.

Kotimaisten nuortenkirjojen myyntiluvuista voi päätellä, että monia niistä myydään enää lähinnä kirjastoihin. Koska nuortenkirjallisuus oli yksi niistä kirjallisuudenlajeista, jota ostettiin hallituksen lakkauttaman vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen avulla kirjastoihin, on aiheellista olettaa, että yhdessä kirjojen arvonlisäveron noston kanssa nuortenkirjojen myyntiluvut laskevat entisestään. Samaan aikaan, kun aikuiset ovat kollektiivisesti huolissaan nuorten lukemisesta, siihen ei panosteta itsestäänselvimmällä mahdollisella tavalla. Nuorille ei osteta kirjoja.

Laivakello-palkinto perustettiin 1990-luvulla, kun itse olin nuori lukija. Vaikka me ysäriteinit usein määritämme nuoruutemme laman kautta, ikäiseni suomalaiset olivat lukemisen kultakutrisukupolvea. Meidät ympäröitiin kirjoilla ja sarjakuvilla. Meillä oli koulukirjastoja, kirjastoautoja, lähikirjastoja ja kyläkirjakauppoja. Koteihin tuli kirjakerhokirjoja ja Aku Ankka. Kodeissa oli kirjahyllyt ja niissä tietokirjasarjoja ja Valittujen Palojen lyhennelmiä maailmankirjallisuudesta. Usein pelkästään kansakoulun käyneet vanhempamme ja sodan käyneet isovanhempamme halusivat meille enemmän mahdollisuuksia kuin heille oli annettu.

Minun sukupolveni on Suomen historian koulutetuin ja lukenein sukupolvi.

Onkin surullista nähdä, että juuri me, jotka olemme nykyhetken lasten ja nuorten vanhempia, olemme alkaneet pitää edellisiltä sukupolvilta saamiamme asioita itsestäänselvyyksinä. Suomen lukenein ja koulutetuin sukupolvi on valmis luopumaan lastensa tulevaisuudesta kirjahylly kerrallaan.

Suomalaisen nyky-yhteiskunnan peruspalikat, vapaa kirjastolaitos ja peruskoulu, suomalainen kirjallisuus ja kansansivistys, olivat kansakunnan yhteinen projekti. Oman lapsuudenkyläni ensimmäisen kirjaston perustivat kylän työläiset ja maalaiset yhteisvaroin. Kyläläisillä oli halua oppia ja kouluttautua, vaikka mahdollisuudet kouluja käymättömillä maalaisilla 1900-luvun alun Suomessa olivat vielä vähäiset ja vaatimattomat. On huikeaa ajatella, että saman vuosisadan lopussa Suomi oli varakas länsimaa, jossa minunlaisteni nuorten oli mahdollista kouluttautua kotitaustasta riippumatta maisteriksi, vaikka tohtoriksi asti.

Juuri nämä ovat suuren suomalaisen menestystarinan takana: koulutus, sivistys ja tasa-arvo.

Miten me takaamme saman nuorille nyt? Onko mahdollista saada takaisin se yhteishenki, tarmo ja puhdas jääräpäisyys, jolla esivanhempamme rakensivat Suomea, joka koulutti meidät? Ympäröimmekö me lapsemme kirjoilla nyt, vuonna 2024, kuten vanhempamme tekivät meille?

Sillä meitä edeltävät polvet tiesivät, että kirjat ovat avain tietoon ja että tieto on valtaa. He ymmärsivät, että pienen kansakunnan etu on taata jokaiselle nuoristaan mahdollisuus toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla.

Ymmärrämmekö me sen yhä?

Osaako minun sukupolveni, se joka nyt on vallan kahvassa, palauttaa nuorille sen hyvän, joka meille annettiin?