Linnun kuollessa voi tehdä kolme asiaa.

Voi kutsua paikalle kissan, mutta ei ole varmaa, että kissa linnusta innostuu, sillä kissoille on tärkeää nähdä elämän pakenevan saaliista. Ne ovat nirsoja ruokansa suhteen, eikä niille kelpaa mikä tahansa kuollut olio. Ei niin kuin minun isälleni, joka sanoo, että söisi vaikka hevosen. Niin nälkäinen hän saattaa joskus olla. Kissat ovat tuskin koskaan niin nälkäisiä, sillä ne huolehtivat isää paremmin siitä, että niiden vatsa on aina täysi pienistä otuksista.

Tai sitten voi jäädä katsomaan, mitä linnulle tapahtuu, kun se on kuollut. Se on mielenkiintoista. Ensin sileiden sulkien alta kurkistelee mustilla silmillään lintujen kirput. En minä oikeasti tiedä, ovatko kirppujen silmät mustat, sillä ne ovat niin pieniä, että niiden silmiä on ihan mahdoton nähdä. Mutta kirput ovat mustia ja siksi minä luulen, että niiden silmätkin ovat mustat. Kirppujen jälkeen tulevat matoset, enkä minä tiedä sitäkään, mistä ne matoset tulevat, sillä vaikka linnun laittaisi kenkälaatikkoon eteisen hyllylle, matoset löytävät sen silti. Ne ovat ällöttäviä. Valkoisia ja ohuita kuin keijun kengännauhat, ja ne mylläävät ja muhjuavat lintuparkaa niin kauan, että ne ovat syöneet sen luita myöten. Mutta nahan ne jättävät rauhaan, ja höyhenet. Jos linnun antaa olla siinä, missä se on, sen luona voi nähdä oikein suuria, kiiltäväselkäisiä koppakuoriaisia ja kaikenlaisia kärpäsiä ja ötököitä. Niillä on silloin oikein ötökkäisjuhlat. Isot kemut, joissa soitetaan surinahaitaria ja tavataan sata kappaletta koppisserkkuja ja kärpäsen isoäiti. Paitsi, jos kettu vie sen. Tai kissa.

Minä hautasin sen linnun. Löysin sen keittiön ikkunan alta. Usein linnut lentävät ikkunaan ja pökertyvät. Äiti antaa silloin tuoda ne takkahuoneeseen kissalta turvaan ja niille jätetään kuppiin vettä ja siemeniä, vaikka ne eivät ikinä syö niitä. Ne ovat siihen liian peloissaan. Sitten kun ne muistavat taas, kuinka lennetään ja sirkutetaan, ne päästetään takaisin ulos. Mutta sellaiset linnut ovat aina aikuisia lintuja. Poikaset ovat nähkääs erilaisia. Ne lentävät liian kovaa joka paikkaan eivätkä vielä osaa varoa kissoja eivätkä ikkunoita. Poikaset ovat niitä, jotka kuolevat.

Tällä kertaa ikkunassa oli verta ja höyheniä ja linnun pikkuinen niska oli mennyt poikki. Sen silmistä oli lähtenyt aurinko pois ja sen nokka oli terävä ja hauras. Minä mietin, että voisinko avata sen nokan, ja olisiko sen sisällä kolmiomainen kieli, pienempi kuin nuppineulan pää ja yhtä punainen. En kuitenkaan avannut, vaan tein käsistä linnulle kehdon ja silitin sen sulkia peukaloni sivulla. Sillä oli koppuraiset pienet jalat, jotka käpertyivät sen mahaa vasten.

”Et saa sitä”, sanoin kissalle, joka istui rappusilla ja killitti minua hyväntahtoisilla silmillä, vaikka ei ollut tahtonut lintua silloin, kun tarjosin sitä. Se halusi saada aina sen, mikä oli kielletty. Se oli sellainen kissa. Kirjava.

Kissa seurasi minua samettitassuillaan, kun hautasin linnun. Vanhan talon viereen, syreenipensaan alle, missä maa on jo valmiiksi irrallaan ja mistä löytyy joskus ruostuneita pullonkorkkeja, nauloja ja hevosenkenkiä. Syreenin alla aurinko paistaa kirkkaammin kuin missään muualla ja maa tuoksuu tomulle ja syreeni tuoksuu niin kuin ei mikään muu. Ajattelin, että siellä linnun olisi hyvä maata. Kuoppa jäi matalaksi, mutta koska meillä ei ollut koiraa, sillä ei ollut niin väliä. Kissat eivät kaiva ylös kuolleita asioita maan sisästä. En kertonut veljille, mihin minä linnun hautasin, koska muuten he olisivat varmasti tulleet ja kaivaneet sen ylös. Veljet tekevät sellaista.

Nyt minä olen jo suuri, mutta minä ajattelen sitä lintua joskus. Kuinka se makaa siellä syreenin alla. Minä peittelin sen lämpimällä hiekkapeitolla ja laitoin sille puusta ristin. Kyllä sen varmaan on hyvä olla. Madot ovat varmaan jo syöneet sen.

Artikkelin kuvat ovat peräisin Magdalenan henkilökohtaisesta kuva-arkistosta. Surumielisyys tuli puskista.