Uskon, että jokaisella ihmisellä on jonkinlainen mielikuva lohikäärmeistä (Draco draco). Hämmästyttävää on se, kuinka vahva tuo mielikuva edelleen on, sillä ihmiset eivät ole todellisuudessa, tai ainakaan tässä todellisuudessa, nähneet lohikäärmeitä satoihin vuosiin. Lohikäärmeet ymmärsivät jo kauan sitten (jotakuinkin niihin aikoihin, kun ensimmäiset todella tehokkaat tykit keksittiin), että ne eivät voisi enää elää ihmisten kanssa samassa maailmassa. Ne tiesivät, että ihmiset ihailisivat ja pelkäisivät niitä ja yrittäisivät ylimielisyydessään jopa vangita niitä. Ja kun se väistämättä epäonnistuisi, ihmiset yhtä väistämättä ampuisivat niitä. Mikä olisi toisaalta ymmärrettävää, ottaen huomioon lohikäärmeiden taipumuksen syödä kaikkea mikä liikkuu. Tuskinpa kukaan ottaisi kauhean hyvin sitä, että valtaisa lohikäärme koukkaisi alas taivaalta ja söisi meidän mummomme. Noin vain. Naps.
Mutta joka tapauksessa, sitä mielikuvaa, joka meillä lohikäärmeistä on, voidaan pitää varsin tarkkana[1]. Lohikäärmeet ovat suuria, nelijalkaisia eläimiä, joilla on pitkä käärmemäinen kaula ja vielä pidempi häntä pulleahkon tai käärmemäisen keskivartalon vastakkaisissa päissä. Lisäksi niillä on siivet, kuten varmasti jo arvasitkin. Ne ovat suuret ja lepakkomaiset, ja iskevät keltä tahansa lähelle sattuvalta tajun kankaalle. Lohikäärmeen ruumista peittävät kauttaaltaan välkehtivät, metallin tai jalokiven hohtoiset suomut. Nämä suomut ovat litteitä ja kovia, ja ne muodostavat lohikäärmeelle eräänlaisen kokovartalopanssarin, jota vain harvat asiat pystyvät haavoittamaan[2].
Lohikäärmeen pää on sanalla sanoen luiseva. Se muistuttaa hevosen päätä jollain hyvin kolkolla ja luurankomaisella tavalla. Jotain käsitystä lohikäärmeen pään mallista antavatkin keskiajalla turnajaisissa käytetyt hevosten suojavarustuksen pääkappaleet. Lohikäärmeen suu sen sijaan on valtava kita täynnä tikarimaisia hampaita, ja se avautuu melkein koko pään mitalta antaen lohikäärmeelle mahdollisuuden syödä myös hyvin isokokoisia mummoja. Lohikäärmeen niskaa suojaava, kallon takaosasta kasvava luinen uloke, ns. kruunu (vrt. esim Triceratops horridus) viimeistelee olion kuolettavan tehokkaan ihopanssarin.
Lohikäärmeiden ja dinosaurusten sukulaisuudesta on käyty jonkin verran keskustelua tieteellisissä piireissä[3] lähinnä sen yhtäläisyyden vuoksi, jota näemme joutsenliskojen (Plesiosauria) ja lentoliskojen (Pterosauria) fossiileissa sekä lohikäärmeen mielikuvassa[4]. Koska emme voi tietää, kuinka vanha lohikäärmeiden sukukunta on, eivätkä ne sitä meille kerro, olemme tässä asiassa arvailujen varassa. On mahdollista, että lohikäärmeet ovat jokin dinosaurusten sukuhaara, joka on jäänyt elämään viimeisen suuren sukupuuton (65 milj. vuotta eaa.) jälkeen, aivan kuten nykypäivän linnut. Mutta yhtä lailla voidaan väittää, että lohikäärmeet ovat alunperinkin taianomaisia olentoja, että ne ovat syntyneet toisessa maailmassa, eivätkä ole siten lainkaan meidän maailmamme luonnonlakien alaisia.
Taikamaailmassa lohikäärmeet viettävät suuren osan ajastaan kaartelemalla loputtoman sinisellä taivaankannella, väistellen leikkisästi ohi ampaisevia tähdenlentoja ja kiljuen toisilleen todella vanhoja vitsejä[5]. Toisinaan yksi lohikäärmeistä kaartaa alas ja nappaa kynsiinsä jonkun onnettoman menninkäisen kadonneiden, lainattujen ja löydettyjen tavaroiden kuorman. Näistä lohikäärmeet rakentavat pesänsä Synkän Tylsyyden Metsän jättipuihin. Lohikäärmeet ovat nimittäin eräs niistä harvoista eliölajeista, jotka ovat immuuneja Metsän tylsistävälle vaikutukselle. Toisaalta Metsän surullisesti huokailevat ikitammet ovat ainoita puita, joiden oksat kestävät lohikäärmeen pesän valtavan painon.
On kuitenkin huomattava, että mitään tavanomaisia suurpetoja lohikäärmeet eivät ole. Niitä pidetään laajalti niin tässä kuin toisessakin maailmassa paitsi kohtalaisen älykkäinä, myös erittäin viisaina olentoina. Ne ovat eläneet niin kauan, että tieto ja valta suorastaan tihkuu niiden suomujen alta. Tämä tekee niistä harvinaisen vaikeasti ymmärrettäviä sekä niiden käytöksestä hankalasti ennustettavaa, sillä lohikäärmeet pitävät yhdentekevinä monia sellaisia asioita, jotka ovat meille hyvin tärkeitä, ja tärkeinä sellaisia, joita me emme osaa tietämättömyydessämme edes ajatella.
Lohikäärmeiden kieltä on mahdollista opetella ymmärtämään, mutta se vaatii paljon aikaa ja energiaa. Jostain syystä keijut, jotka eivät lohikäärmeistä suuremmin välitä, osaavat niiden kieltä sujuvasti pienestä pitäen, kun taas menninkäiset joutuvat opettelemaan sitä koulussa A-kielenä. Lohikäärmeiden kieltä on joka tapauksessa mahdotonta puhua, sillä suurin osa sen äänteistä vaatii jättimäisen kurkunpään ja kaksihaaraisen kielen. Tosin monilla tapaamillani äideillä vaikuttaa olevan hätkähdyttävä kyky muuntaa kurkunpäätään tarvittaessa siten, että he pystyvät saavuttamaan lohikäärmeiden kielen olennaisimmat ja ilmaisuvoimaisimmat piirteet. Useimmiten lohikäärmeen puhuminen on kuitenkin tarpeetonta, sillä lohikäärmeet ymmärtävät kaikkia tässä ja toisessa maailmassa puhuttuja kieliä. Luulen sen johtuvan siitä, että ne ovat olleet olemassa jo silloin, kun kyseiset kielet syntyivät.
[1] Lisää aiheesta mm. Drake (toim. Dugald A. Steer) (Dragonologia – Suuri lohikäärmekirja, 2003), Ingersoll (Dragons and Dragon Lore – A Worldwide Study of Dragons in History, Art and Legend, 1928), Rose (Giants, Monsters & Dragons – An Encyclopedia of Folklore, Legend and Myth, 2000).
[2] Silloin harvoin kun näin käy ja satutte paikalle, avuksi kannattaa ottaa allekirjoittaneen teos Healing A Dragon – How Not to Get Burned Doing It. Suosittelen sitä vahvasti.
[3] Esim. Ackroyd (Maailman synty, 2003), Drake 2003, Ingersoll 1928.
[4] Oikeiksi todistettuja lohikäärmeen fossiileja ei ole tähän päivään mennessä löydetty, minkä vuoksi tiukan tieteellinen vertailu näiden eläinryhmien välillä on mahdotonta.
[5] Kuten: Tyrannosaurus rex käveli tavernaan ja tilasi ison paukun on the rocks. Sekä se, jossa homo erectus, homo neanderthalensis ja homo sapiens kilpailivat siitä, kuka on luomakunnan kruunu. Mutta se on aivan liian monimutkainen juttu tässä kerrottavaksi. Eikä se ollut loppujen lopuksi edes kovin hauska.
