Kirjan kirjoittamista verrataan usein kuvanveistoon. Itsekin olen verrannut sitä muovailuvahalla leikkimiseen. Ensin kirjoittajalla on käsissään muodoton möykky: Idea ja sen raakamateriaali. Siitä hän alkaa vähitellen tehdä tarinaa. Hän veistää turhia pois ja lisää sisältöä minne tarvitaan, muokkaa ja muovaa, kunnes hänellä on käsissään jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Tämä onkin hyvä mielikuva kirjoitusprosessin aikana, sillä se auttaa kirjoittajaa suhtautumaan tekstiin kevyesti ja ohjaa hänet pois itse rakennetuista umpikujista ja näkymättömien seinien läpi.

Mutta oikeasti kirjoittamisen lopputuote, kirja, on kirjoittajalleen mandala.

Näin lapsena ohjelman, jossa tiibetiläiset buddhalaismunkit rakensivat mandalan. Se oli kiehtovaa. Hiekanjyvänen kerrallaan, väri, linja ja kiehkura kerrallaan he rakensivat täydellistä kuvaa. Niin kaunista, ajattelin. Kun mandala oli valmis, munkit pyyhkivät sen pois ja ripottelivat hiekat tuuleen. He näkivät niin paljon vaivaa jonkin sellaisen takia, josta he luopuivat heti, kun se oli valmis? Täydellisestä kauneudesta? Mandalan tuhoamisella oli nuoreen mieleeni valtava vaikutus. Uskon, että sillä hetkellä ymmärsin voimakkaammin kuin koskaan – ehkä ensimmäistä kertaa – että kaikki mitä elämässä koemme, hienoimmat tunteet ja surullisimmat kokemukset, se kaikki on ohimenevää. Mutta ymmärsin myös, että kaiken katoavaisuuden ymmärtäminen ei saa pelottaa. Se ei saa estää tekemästä mandalaa. Mandalan rakentaminen on tärkeää, ja siitä luopuminen on tärkeää. Pohjimmiltaan mandalan kauneus näet on sen hetkellisyydessä.

Se oli hirveän vapauttava ajatus.

Nyt huomaan jälleen palaavani mandala-periaatteeseen. Susikuningatar on painoa vaille valmis ja sen myötä koko Gigi ja Henry -sarja. Olen tehnyt surutyötä. Tuntenut kauhua. Katumusta. Häpeää. Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin? Mitä jos lukijoiden toiveet eivät täytykään? Olinko täysin vastenmielinen ihminen läheisilleni tässä viimeisen rutistuksen aikana? (Olin.) Toisaalta tunnen riemua. Olen niin ylpeä! Hittojako siitä, vaikka ihmiset eivät pitäisi, sarja on juuri sellainen kuin siitä pitikin tulla. Satojentuhansien hiekanjyvien jälkeen se on tehty. Valmis. Täydellinen. On aika päästää irti.

Sen jälkeen, kun kirja on lähtenyt painoon, se alkaa muuttua todeksi lukijoille. Samalla se lakkaa olemasta kirjailijalle. Kyllähän kirjailija kirjasta puhuu, messuilla ja tapahtumissa, ja jos tuuri käy, jopa haastatteluissa, mutta hän puhuu siitä niin kuin kadotetusta rakkaudesta tai vainajasta, joka oli hänelle kerran läheinen. Kirja lakkaa olemasta aktiivinen osa hänen elämäänsä ja muuttuu muistoksi jostain, joka joskus oli.

Kirjailija on mandalansa tehnyt.

Saanko esitellä: Susikuningattaren kansi, tekijänä jälleen lahjakas Sàra Köteleki. Gigi ja Henry -sarjan päättävä osa tulee ulos syyskuussa.

Kammionsa hiljaisuudessa kirjailija pyyhkii työpöydän, ripottelee hiekanjyvät joen vietäväksi, huokaisee ja hymyilee. Hän voi nyt aloittaa uuden mandalan.