Tämänkertainen raporttini palauttaa meidät kaikki ajallisesti alkusyksyn lämpimiin, aurinkoisiin päiviin. Mukavaa vaihtelua marraskuun sateisiin, eikö?

Minulla on hivenen itsetuhoinen taipumus ottaa osaa Suureen Piknikkiin[1], tapahtumaan, joka järjestetään vuosittain Pelastakaa Söpöset Metsänpeikot ry:n toimesta Peikkomaalla. Retken tarkoitus on muistuttaa ihmisiä uhanalaisten metsänpeikkojen ahdingosta ja herättää arvostusta ja kunnioitusta noita metsien räyhäkkäitä jättiläisiä kohtaan. Mitä tosiasiassa tapahtuu on se, että metsänpeikot luulevat niitä katsomaan tulleiden ihmisten olevan se piknikki, seuraa juoksemista ja huutoa ja kaikki päättyy yleensä katastrofiin. Hauskaa!

Tapahtuma on viime vuosina saanut enenevää huomiota suurissa medioissa kuten Parapsicologia oggi -lehdessä ja MTV3:n uutisten loppukevennyksessä, näin etenkin sen jälkeen, kun Höpötiede NYT! -lehti julkaisi artikkelinsa minusta ja Börtistä. Tänä vuonna ilmeisesti kaikki halusivat kesyttää itselleen suuren peikon. Mutta kuulkaa, siihen on syynsä, että kesytin nimenomaan vuorenpeikon enkä metsänpeikkoa. Siihenkin on syynsä, että nimenomaan metsänpeikot ovat uhanalaisia. Se syy ovat metsänpeikot. Ne ovat niin kamalia, etteivät ne voi elää edes itsensä kanssa.

Metsänpeikot ovat tunnettuja pahansisuisuudestaan, mutta ne ovat yhtä kaikki maagisia olentoja ja sellaisina höpötieteellisen mielenkiintoni kohteita. Tänä vuonna tarkoitukseni olikin yhyttää ja haastatella ilmielävää metsänpeikkoa. Pian saapumiseni jälkeen sain näkyviini erään suuren, naaraspuolisen yksilön. Lajin urokset ja naaraat tuntee eroon siitä, että naaraat, ak-hat, ovat tavallisesti suurempia ja karvaisempia kuin urokset, uk-hot. Ne ovat myös säännönmukaisesti niitä  äänekkäämpiä, älykkäämpiä ja ilkeämpiä[2]. Tämä ak-ha olikin varsinainen körmy. Se istui ikivanhan, jättiläisten rakentaman muurin päällä kaikessa rauhassa tarkkailemassa ympäristöään.

Kiinnitin metsänpeikon huomion hienovaraisesti itseeni ja – juostuani hillittömästi kiljuen viitisen sataa metriä takavasemmalle – löysin autioituneen tonttukylä Vääränsuunnan laitamilta vihdoin puun, johon saatoin kiivetä karku… siis haastatteluasemiin. Seuraavien tuntien kuluessa kävimme kiintoisan keskustelun metsänpeikkojen ruokavaliosta (joka vaikuttaisi koostuvan melkein pelkästään kryptozoologeista) sekä niiden metsästystavoista (karjuminen, ravistelu, äkilliset hyökkäykset puun takaa ja raivokas tasajalkaa hyppiminen)[3]. Lopulta, kuten alla olevasta kuvasta onkin jo havaittavissa, meistä tuli oikein hyviä ystäviä. Tai ainakin pääsimme sopuun siitä, etteivät kryptozoologit sovellu metsänpeikkojen ravinnoksi.

Kohtaamisemme aikana sain kirjattua ylös useita minulle aiemmin aivan tuntemattomia sanoja ja äänneyhdistelmiä metsänpeikkojen alkukantaisesta, mutta kiehtovasta kielestä. Kerään niitä ihminen-metsänpeikko-ihminen sanakirjaprojektiani varten. Se on saatava valmiiksi, ennen kuin ne hölmöläiset syövät oman kielensäkin. Useimmat niistä olivat tietenkin tuhmia sanoja[4]. Tiesittekö, että metsänpeikoilla on lähes kaksisataa sanaa puupalle, mutta ei yhtään rakkaudelle? Äärimmäisen kiehtovaa!

Seuraavana aamuna tunsin syvää tyydytystä onnistuneesta tutkimusmatkasta, mutta myös ammatinvalinnastani. Runsaasti raikasta ulkoilmaa, uusia kokemuksia, jopa hippunen jännitystä silloin tällöin. Mikä voisi olla parempaa? Mutta minun täytyy myöntää, että puussa nukutun yön jälkeen paluu oman kodin lämpöön, jossa Börtti odotti puoliksi natusteltu säkkituoli kulmahampaasta roikkuen oli sekin perin mukavaa.

[1] Ks. raporttini Peikoista, osa 1: Suuret peikot.
[2] Toisinaan, hyvin hyvin harvoin, Peikkomaan metsistä löytyy myös metsänpeikkojen kolmannen sukupuolen, ik-han, edustajia. Jostakin evoluution oikusta johtuen ik-hat ovat kömpelöitä, hellämielisiä jättiläisiä. Varsinaisia höpönassuja. Siksi niitä varmaan löytyykin niin harvoin.
[3] Näin jälkeenpäin ajatellen uskon haastattelutilanteen vaikuttaneen peikottaren vastauksiin.
[4] Jotkut niistä olivat niin tuhmia, että korvani soivat vielä viikkoa myöhemmin.