Olen pohtinut turhamaisuutta.
Ylläolevassa kuvassa näette kirjailijan luonnontilassa klo 8 aamulla. Pidän kuvasta. Se on harvinaisen onnistunut.
Kun aloin kirjoittaa Kryptozoologisiin tutkimuksiin, olin arka näyttämään täällä kasvojani. Kyse ei ollut siitä, ettenkö pitäisi naamastani. Se on palvellut minua hyvin ja olen siihen tyytyväinen. Pällistely verkkoympäristöissä ei vain tuntunut oikealta. Oikeastaan ensimmäiset kuvat, joista minut voisi mitenkään vieraampi ihminen tunnistaa, ilmestyivät sivulle kirjailijuuteni myötä. Kirjailijana olen julkisempi eläin, ja olen alusta asti ajatellut, että kasvoni kuuluvat ”pakettiin”. Ne kulkevat mukana kirjailijavierailuille siinä missä muistiinpanot ja kirjapinot. Kai oman naaman näkemiseen netissä on jo jollain tavalla turtunutkin, ja olen tottunut myös ajatukseen siitä, että sitä voidaan joskus, jossain, ruotia vaikkapa tällä tavalla.
Luonnollisesti joudun miettimään, millaisia kuvia nettiin laitan.
PTFU-blogissa on keskusteltu valokuvien photoshoppaamisesta, ja George Takei jakoi eilen Facebook-sivullaan linkin ”ilmaharjatuista” julkkiksista saatesanoin ”I tend to think people look better when they actually look real.” (”Mielestäni ihmiset tapaavat näyttää paremmilta, kun he näyttävät aidoilta.”) Ajattelin kuvia katsoessani ihan samaa. Tai oikeastaan niin, että monet viilauksista olivat vain tarpeettomia.
Viime aikoina, omien kuvankäsittelytaitojeni karttuessa, olen pohtinut myös jonkin verran sitä, mitä asioita omissa kuvissani, erityisesti kasvokuvissani, muokkaan. Mielelläni laitan esille kuvia, joissa koen olevani parhaimmillani. Värejä, kirkkautta ja kontrasteja muokkaan toki, sillä ne ovat vain harvoin heti kohdillaan. Mutta yleensä yritän saada aikaan edustavan kuvan kuvakulmien ja valaistuksen avulla. Pidemmälle viety kuvanmuokkaus on tuntunut jostain syystä fuskaamiselta.
Samana aamuna klo 9, puunattuna, puettuna ja harjattuna, naamaa ei kuvakäsitelty. Peili siivoutunut maagisesti. Pidän tästäkin kuvasta, mutta eri tavalla. Siinä olen minä maskit päällä, valmiina kohtaamaan maailman.
Mutta toisaalta… Olen 36-vuotias. Suurimman osan ajasta näytän ikäiseltäni. Ikä tuo muutoksensa. Kun kolkyt ja risat nainen on väsynyt, hän todella näyttää väsyneeltä. Koko päivän. Värit häviävät kasvoista jonnekin, en tiedä minne. Silmäluomien iho muuttuu pikkuhiljaa ohueksi ja venyväksi, ja ennen niin kukkea iho pukkaa finniä kuin teini-iässä (epäreilua). Ja vaikka fiilis omasta ulkonäöstä on kaikin puolin hyvä, jostain syytä kamera ei vaan tahdo aina tallentaa sitä fiilistä. Tallentaa jonkun nuupahtaneen silmäpussinaikkosen. Kiusaus tarttua harjaustyökaluun on suuri.
Sama kuva käsiteltynä. Silmäpussit poistettu, ihoa tasoiteltu. Juonteet? Mitkä juonteet? Haha.
Ongelmani on tämä: Pidän tästä viimeisestä kuvasta. Pidän siitä tosi paljon. Mitä enemmän sitä katson, sitä enemmän sitä edeltävä, alkuperäinen kuva alkaa näyttää vähän… Me-eeeh. (Olenpas minä väsyneen näköinen. Kauhean tummat silmänaluset. Näppyjä otsassa, jah, taas on unohdettu putsata iho ennen nukkumaanmenoa…) JA KUN SE ALKUPERÄINEN ON TOSI HYVÄ KUVA!
Silmä tottuu niin nopeasti. Ihan normaalit jutut alkavat näyttää virheiltä.
Jos ajattelee kuvankäsittelystä ja omista kasvoistaan niin kuin minä – että kasvot ovat visuaalista materiaalia, jolla on kiva tehdä outoja juttuja – asiassa ei tietenkään ole mitään väärää. Miksei ihminen saisi omia silmäpussejaan peittää? Miksi niinä hetkinä, kun haluaa näyttää kauniilta, ei näyttäisi mahdollisimman kauniilta? Samaa teen tosielämässä meikin avulla. Ja olen minä tehnyt naamalleni kummempiakin asioita.
Huomaan kuitenkin itse kaipaavani mediaympäristöihini enemmän variaatiota, karismaa ja rosoista kauneutta. Voimakkaasti photoshopatut kuvat saattavat olla kauniita, mutta niissä kuvatut ihmiset ovat kauniita samalla tavalla kuin täydellinen sankari kirjassa on hyvä sankari. Täydellisyyteen kyllästyy nopeasti. Siitä ei ole ravinnoksi. Virheet ja poikkeamat tekevät ihmisestä ja sankarista kiinnostavan. Täydellisyys on illuusio. Mutta myös kauneus on jossain määrin illuusio. Mikä on toiselle virhe on toiselle kauneutta. Minunkin kasvoissani on asioita, joita joku voisi pitää virheinä. Nenäni on mallia tuulenhalkoja, mutta hitsi vie, siinä on luonnetta. Lävistyksestä jäänyt arpi on muisto menneistä ajoista. Tulen muistamaan varmasti kuolemaani asti sen hassun papparaisen, joka tahtoi sienalaisissa liikennevaloissa koskea lävistysrengasta ja köpitti sitten hihittäen pois. Kohtaamisen, jolla ei ollut mitään merkitystä meille kummallekaan, ja silti oli. Kaksi ihmistä kohtasi arven luona.
Ja silti en lähtisi vannomaan, että konsaan en harjaa virheitäni pois. En tiedä, haluaisinko kasvojeni esiintyvän jossain kirjailijakuvarivissä ainoana, jota edustaisi au naturel -kuva näppyineen ja juonteineen. Luultavasti en. Todellakaan en. Olen sen verran turhamainen. Mutta olen myös sen verran idealisti, että toivon, että osaisin jatkossakin, median tuottaman täydellisyyden varjossa, arvostaa käsittelemätöntä minääni. Etten alkaisi missään vaiheessa parantelemaan sieltä täältä ihan vaan koska vähän ja kun kaikki muutkin. Tai ainakin ymmärtäisin vetää homman toisinaan tarpeeksi pitkälle, niin että se lakkaisi olemasta turhamaisuutta ja alkaisi lähestyä taidetta.
Alkuperäinen kuva: Michiel Jansz van Mierevelt – Ambrogio Spinola (Lähde: Wikimedia Commons)
Rupesin pohtimaan tätä joku aika sitten kun esittelin naispuoliselle kaverilleni Instagramia ja havahduin samalla siihen että seuraan siellä lähinnä hyvin vahvasti meikattuja goottityttöjä (sekä vahvasti meikattuja glam-rock poikia, mutta jätetään se nyt mainitsematta näiden sulkeiden ulkopuolella, koska päivityksesi aiheena oli muokattu nainen). (Platoninen) Naisystäväni oli asiasta jotenkin käärmeissään ja tivasi pidänkö muka oikeasti moisia meikkihirviöitä kauniina. Hetken aikaa nieleskeltyäni tulin siihen tulokseen, etten pidä heitä klassisella tavalla kauniina, vaan tarkastelen heitä ikäänkuin maalauksina. Heidän naamansa on kuin kangas, jonka päälle he vaivalla ja taiteellisia kykyjään esitellen sekä jatkuvasti kehittäen maalavat eräänlaisia eläviä maalauksia. Ehkä tuota on hankalaa ymmärtää jos sukkuloi ulkonäköasioissa puhtaasti kaunis-ruma akselilla, mutta meille harmaiden polkujen kulkijoille ne tarjoavat sangen mielenkiintoisia kävelyreittejä. Siksi omaan makuuni tämän blogin puhuttelevin ja kiinnostavin kuva oli se Halloweenina postamaasi Pahanukke-kuva, johon olit muokannut mm. kasvot silmien tilalle.
Ja joo, tietty tähän voisi heittää läppää myös siitä kuinka idolit ovat eräänlaisia jumalhahmoja, ihan etymologisestikin, ja heidät pitää siksi nostaa mm. kuvanmuokkauksen keinoin rahvaan yläpuolelle. Se on ihan peruskuvio eikä näinollen keneltäkään pois.
En näkisi, että nämä asiat koskisivat vain naisia. Ihan tutkimusten mukaankin nuoret pojat ja miehet alkavat jo hyvin varhain vertaamaan itseään median tuottamiin kuviin. Ja tokihan miehistä löytyy esteetikkoja siinä missä naisistakin.
”Meikkihirviöt.” 🙁 Seuraan itsekin netissä paljon alternative-tyyppejä, gooteista lolitoihin ja vintage-tyyppeihin. Hehän ovat ihania! <3
Hyvä kirjoitus, pisti ajattelemaan!
Oon aina pitänyt sua älyttömän kauniina, oli meikkiä tai photoshoppia eli ei 🙂
Juu ei noin voi mennä sanomaan ihmiselle, jolla on jo ennestäänkin suuret luulot itsestään! Nousee niin helposti neste hattuun ja sitten on hattu pilalla. 😀
Ensimmäisessä kuvassa näytät viisaalta ja arvokkaalta. 🙂
Viimeisin kuvista taas on hienoin muokkaus ;D
Itse pyrin välttämään omien kuvieni muokkaamista värien ja kontrastien säätöä enempää. Muutaman kerran kyllä olen vähän taputellut kiiltävää otsaa vähemmän kiiltäväksi…
Viisas ja arvokas, hum hum. Kenties salainen tavoitteeni tulla isona Fin Razieliksi ei olekaan niin saavuttamattomissa kuin luulin. 🙂
Minä pidän eniten kahdesta ylimmäisestä kuvasta :). Juuri siksi, että näytät niissä oikealta ihmiseltä. Se viilattu versio on vähän liian lattea makuuni. Mutta kirjoituksesi on täyttä asiaa. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi pidät kuva nro kolmosesta. Jos minun pitäisi tänään olla edustusvalokuvassa, niin sanoisin, että ei onnistu, koska joinain päivinä tietyn ikäisestä naisesta ei vaan saa siistiä kuvaa, vaikka kuinka yrittäisi… Ei ainakaan minusta. Näkisitpä naamani juuri nyt ;). Mutta kaksi ylimmäistä ovat silti suosikkejani. Näytät niissä ihanan – – ihanalta :).
Jotkut päivät ja tietyn ikäiset naiset, todellakin. Kameraa vaan ei voi lisätä siihen yhtälöön. 🙂 (Ja äh, höps. *punastuu*)
Olet kaunis ja muuntausumiskykyinen. Siis ihan ilman Photariakin. Itse käytän omaa naamaani ns. taidekuvamuokkauksissa, koska omaan lärviin on kaikki oikeudet. Tosin muokkausten jälkeen minua ei tosiaan enää tunnista kuvista, mutta se onkin tiettyjen kuvien tarkoitus. Toisaalta olen huomannut saman kuin sinä pohdit tuossa: muokattu minä viehättää minua enemmän. Melko surullista ehkä.
Samasta syystä käytän omia kasvojani täällä, yhdenlaisena kiirekuvituksena. Postauksissa on kuitenkin kiva olla jotain kuvia, ja oma naama on aina saatavilla ja vapaata riistaa. 😀 Toisaalta pitkälle viedyt muokkaukset ovat hauskoja. Pahanukkea oli hauska tehdä juuri sen takia, että sai oikein luvan kanssa kumittaa, harjata ja venyttää. Aika terveellisellä tavalla pelottava ajatus, että jos poistaa kasvoistaan kaikki ilmeiden aiheuttamat ”poikkeamat”, juonteet ja värivaihtelut, tuloksena todella on… Pahanukke. 😉
Erittäin hyvin puhuttu. Olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla.
Vaikka en hirveästi pidäkään siitä että muotilehdissä mallit ja julkkiset käsitellään näyttämään muovisilta ja luonnottomilta, on pieni airbrushaus ihan jees. Ja täytyy myöntään että satunnaisesti itsekin olen parit finnit (sitä luulis että nelikymppisenä ei enää tarvi näistä välittää?!?) ja mustat silmänaluset naamasta harjannut ja vatsaröllöä kevyesti pienentänyt muutamiin kuviin. Pääasiassa en sitä tee, mutta noh, on päivä ja sitten on päiviä. Ja vaikka joskus pientä korjailua teen niin kuvissa olen silti täysin tunnistettavissa ja oma itseni. Jonkinlainen kohtuus on ihan hyvä pystyä säilyttämään.
Tykkään myöskin usein harrastaa tuota mistä Jarkko tuossa alussa puhuu. Käytän omaa naamaani kanvaasina kun teen esim esiintymis tai halloweenmeikkejä. Meikkejä ja maskeerauksia pidän kyllä itse ehdottomasti parhaimmillaan taiteena jonka alustana usein on taiteilija itse. En jostain syystä ole koskaan osannut ajatella vahvasti meikkiä käyttäviä sinänsä minään hirviöinä, olettaen että meikit on hyvin ja huolellisesti tehtyjä. Eri asia sitten jos ne ovat suttuiset ja muutenkin huonosti tehdyt. Ja olen myös samoilla linjoilla Jarkon kanssa siinä että esteettinen ja silmää miellyttävä kokonaisuus ei aina välttämättä ole täsmälleen sama asia kuin perinteinen kauneus. Mutta monelle se varmasti on juuri niin.
Itse pidän kyllä kaikista tähän postaamistasi kuvista, joskin viimeinen on ehdottomasti paras 😀 Olispa hienoa jos omistaisi oikeasti tuollaisen haarniskan.
Toden sanoja puhelet itsekin. Julkkisten photoshoppauksissa tuntuu naurettavalta, että monet julkkikset puhuvat jo itsekin niitä vastaan, mutta eivät mahda mitään (tai harvoin mahtavat), jos lehti päättää silpaista puolet vyötäröstä tai reidestä leikkuupöydälle. Ja kaikkea perustellaan sillä, mitä suuri yleisö haluaa, vaikka suuri yleisö olisi ihan yhtä tyytyväinen luonnollisemman näköisiin kroppiin. :/
Ja joo, tuo haarniskakuva puhuttelee minua. Sisäinen minäni siinä pukkaa pintaan. 🙂