Näkymättömät novellit

Kirjailija- ja kirjoittamisen opettajakollega Helmi Kekkonen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomiin esseen ”Novellia väheksytään, vaikka se sisältää maailman”. Esseessä on paljon sellaista, jonka allekirjoitan ja josta olen itsekin paljon vuosien mittaan puhunut.

Kirjailijayhteisössä kohautti kuitenkin seuraava väite:

Novelleja en ole kirjoittanut, en yhtä ainoaa.

Eikä ole kovin moni muukaan. Kokoelmia ilmestyy muutamia vuodessa, mutta Marko Järvikallas tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa oikeasti aktiivinen kotimainen novellisti.

Eikä ihme. Novelleja ei lue juuri kukaan ja ostaa vielä harvempi. Joissakin yhteyksissä novelleja kutsutaan mieluummin tarinoiksi, jotta ne eivät pelottaisi lukijaa.

Kekkosen essee herätti minussa syvää nostalgiaa. Kun suomalaisen novellistiikan oletettua puutetta viimeksi voivoteltiin enemmän, Novelli palaa!-hankkeessa vuonna 2013, kirjoitin hankkeen sivuille vastineen Spekulatiivinen novellistiikka – Mahdollisuuksien pelikenttä, jossa esittelin spekulatiivisen novellin kenttää Suomessa. Valitettavasti hankkeen materiaalit ovat jo kadonneet netistä, ja ehkäpä osittain sen vuoksi nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, olemme jälleen samojen oletusten äärellä. Onneksi tuolloinen blogikirjoitukseni löytyi yhä omista arkistoistani. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan teidän iloksenne.

Olkaa hyvät, aikamatka vuoteen 2013, jolloin kukaan ei kirjoittanut tai lukenut novelleja Suomessa:

Spekulatiivinen novellistiikka – Mahdollisuuksien pelikenttä

Viime vuosi oli spekulatiivisen novellistiikan huippuvuosi. Suomessa julkaistiin lähes 200 spekulatiivista fiktiota edustavaa, aiemmin julkaisematonta novellia. Erillisiä julkaisukanavia oli neljäkymmentä, näiden joukossa niin asemansa vakiinnuttaneita julkaisuja – Tähtivaeltaja, Portti, Usva ja Spin – kuin täysin uusiakin tekijöitä. Nousuun lähtivät mm. perinteistä, juonivetoista fantasiaa ja scifiä esiin nostava Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS) sekä aikuisille suunnattuun spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä osuuskuntamuotoinen kustantamo Osuuskumma. Vähintään yhden spekulatiivisen novellin kirjoitti vuonna 2012 yli sata yksittäistä kirjoittajaa. Monilta kirjoittajilta julkaistiin useita tarinoita.*

Lähes kaksisataa julkaistua novellia, neljässäkymmenessä eri julkaisussa, yli sadalta eri kirjoittajalta. Suomalainen novelli elää ja voi hyvin spekulatiivisen fiktion parissa. Lienee syytä kysyä, miksi näin on? Miksi novelli taidemuotona rehottaa yhtäällä kotimaisessa kirjallisuuskentässä ja kuihtuu toisaalla? Mitä valtavirta voisi oppia marginaalilta?

Spekulatiivisen kirjallisuuden kentän vahvuus syntyy sen avoimuudesta. Erilaiset julkaisut, kilpailut ja antologiahankkeet ovat luoneet kirjallisen leikkikentän, jolle aloittelevan kirjoittajan on äärimmäisen helppo tulla. Samoista julkaisuista löytää rinta rinnan palkittujen kirjailijoiden ja aloittelevien harrastajien tarinoita. Uusia kykyjä löytyy jatkuvasti, eikä kokeneempia suljeta kirjailijuuden ghettoon ensimmäisen julkaistun teoksen jälkeen. Tämä kannustaa tuoreita kykyjä kilvoittelemaan taitavampien kirjoittajien kanssa ja ylittämään itsensä. Kirjailijoille julkaisut puolestaan tarjoavat kanavan irrotella tavalla, jota kaupallisille kustantamoille tehdyt kirjoitusprojektit eivät salli.

Spekulatiivisen fiktion parissa järjestetään säännöllisesti kirjoituskilpailuja, joista osa on suunnattu erityisesti aloitteleville kirjoittajille, kuten Turun Science Fiction -seuran järjestämä palautteellinen Nova. Merkittävä osa kilpailuista on kuitenkin kaikille avoimia, tärkeimpänä Tampereen Science Fiction -seuran järjestämä Portti. Maamme vanhin tieteiskirjallisuuspalkinto Atorox jaetaan edellisen vuoden parhaalle, aiemmin julkaisemattomalle science fiction- tai fantasianovellille. Vuosittain järjestettävien kilpailujen lisäksi järjestetään myös teemakilpailuja ja kaikille avoimia hakuja novelliantologioihin. Vuonna 2012 tällaisia olivat mm. URS-novellikisa sekä Usva äänikirjahanke.

Spefi-kenttä on notkea. Koska julkaisemista eivät määrittele suurten kaupallisten kustantamojen preferenssit, kirjoittajat uskaltavat kokeilla ennakkoluulottomasti erilaisia tarinankerronnan ja julkaisun tapoja. E-zinet – nettilehdet – elävät perinteisten paperilehtien rinnalla. Tajunta Median ylläpitämä Aavetaajuus julkaisee scifi-, kauhu- ja fantasianovelleja podcast-muodossa. Tuore Usva-julkaisu Kun kansilaudoille laskeutui lohikäärme – Merkillisiä tarinoita meriltä sisältää tukun meriaiheisia novelleja, jotka on kirjoitettu varta vasten äänikirjaformaattiin. Osuuskumma-kustannus puolestaan on tehnyt periaatepäätöksen myydä e-kirjoja painettuja selvästi matalampaan hintaan ja ilman drm-rajoitteita, tavoitteenaan tuoda e-kirjat tavalliselle kuluttajalle helpommin saavutettaviksi.

Spefi-kenttä on monimuotoinen kirjallisen ilmaisun areena. Käsite ”tieteis- ja fantasiakirjallisuus” kätkee tosiasiassa sisäänsä valtavan määrän erilaisia spekulatiivisen fiktion alalajeja, joista osalla ei ole juuri muuta yhteistä kuin marginaalikirjallisuuden leima. Monimuotoisuus luo tasa-arvoisuutta, tasa-arvoisuus luo yllättäviä yhteyksiä. Onkin turhauttavaa törmätä edelleen siihen, että valtavirtakirjallisuuden parissa ei tiedetä, saati olla kiinnostuneita tietämään, mitä spekulatiivisen fiktion kentällä tapahtuu. Kiinnostuksen vähyyttä perustellaan monin tavoin, joko genrekirjallisuuden perinteisellä asemalla suomalaisessa kirjallisuuskentässä tai jopa sillä, että genrekirjallisuutta itsessään, sen arvoa tai sen ideaa, ei ymmärretä. Spekulatiivisen fiktion harrastajien yhteisön, nk. fandomin, näkökulmasta perustelut näyttäytyvät selittelynä. Näyttää siltä, että kirjallisuuden kehoon on kasvanut ylimääräisiä käsivarsia, joita realismin rintakehä yrittää olla huomaamatta.

Mitä valtavirran sitten tulisi oppia marginaalilta? Että ylimääräisestä käsiparista voi olla hyötyä. Sen ymmärtämistä, että matala julkaisukynnys ei väistämättä tarkoita huonolaatuista, luokatonta proosaa. Jokainen aiemmin mainitsemastani lähes kahdestasadasta spekulatiivisesta novellista on käynyt läpi julkaisujen määrittämän laatuseulan ja toimittamisprosessin. Variaatiota novellien välillä tietenkin on. Sitä kuuluukin olla. Sillä kun novellia lakataan pitämästä ylihienostuneena kuningaslajina, johon vain parhaat pystyvät, siitä tulee jotain, jonka myös aloitteleva kirjoittaja ja tavallinen lukija voi tehdä ja kokea. Näin on käynyt spekulatiivisen fiktion piirissä. Aktiivinen fandom on synnyttänyt itseään ruokkivan lukija–kirjoittaja -kehän, jonka seurauksena novellista on tullut saavutettava, ymmärrettävä ja nautittava. Jokaisen oma.

*Luvut ovat peräisin Atorox 2013 -listauksesta.

Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti. Häneltä on aiemmin julkaistu alle kouluikäisille lapsille suunnattu kuvakirja Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto). Gigi ja Henry -trilogian aloittava nuortenkirja Kerjäläisprinsessa (Karisto) on ehdolla LukuVarkaus 2013 -palkinnon saajaksi. Steampunk! Koneita ja korsetteja -novelliantologiassa ilmestynyt Vaskimorsian on vuoden Atorox-ehdokkaana ja Hai on tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana aloitteleville kirjoittajille suunnatun Nova-novellikilpailun tuomaristossa.

Oi joi, mikä trippi. Olin tuolloin aloittava kirjailija, kirjallinen taapero vielä. Edellisenä vuonna minulta oli ilmestynyt ensimmäinen kuvakirja, ensimmäinen romaani ja ensimmäinen novelli (jos tämän verkkosivuston tarinoita ei lasketa). Näin jälkikäteen ajatellen aloitin varsin vahvasti! Nuorten kauhunovellikokoelmani Haiseva käsi (Karisto 2016) ja Kuolleiden kirja (Karisto 2020) eivät olleet vielä edes pilke kirjailijan silmäkulmassa. Muistelen, että noihin aikoihin perinteiset kustantajat olivat jopa hiukan sitä mieltä, että nuorille suunnatut novellikokoelmat eivät myy. Onneksi Karistolla ajateltiin toisin, sillä Haiseva käsi on myynyt sittemmin viisi painosta loppuun.

Olen oman 13-vuotisen urani aikana kirjoittanut yli kaksikymmentä novellia aikuisille, kaksi novellikokoelmaa nuorille ja ollut toimittamassa kolmea novelliantologiaa, Rocknomiconin ja Sydänten salongin Osuuskummalle sekä Viimeinen versio: Pienin askelin-antologian Turun Kirjan talon Kirjoittaja-akatemialle. Novellimittaisia tarinoitani on käännetty tähän mennessä kuudelle kielelle. Kun Hertta-kustantamon Tinarinnat-antologia julkaistiin Finnconin 2023 alla, lukijat etsivät meitä antologian kirjoittajia pitkin tapahtumaa pyytääkseen jokaiselta nimikirjoituksen. Siitä tuli eräänlainen peli: Löydä Tinarinnat-kirjailija, kerää koko sarja!

Olen kirjoittanut novelleja koko ajan romaanien ja kuvakirjojen ohessa, ja syyt ovat hyvin pitkälti samat, joita Kekkonen listaa esseessään: novelli on hyvä sormiharjoitus. Novellissa voi kokeilla omia rajojaan kirjoittajana tai testata ideoita. Novelli tarjoaa nopean onnistumiskokemuksen – mikä toisinaan voi olla tarpeen, kun painii pitkän romaaniprojektin kanssa. Itselleni kokemus novellien kirjoittajana on tarjonnut myös lisäansaintamahdollisuuksia: minulta on useaan otteeseen tilattu novelleja erilaisiin hankkeisiin sekä oppikirjoihin. Kuten Kekkonen, kannustan kokeilemaan novellia!

Kirjoitin tästä artikkelinkin Kummaan kirjoitusoppaaseen.

Miksi Kekkosen väite siitä, ettei Suomessa ole kenties kuin yksi aktiivinen novellisti, herättää niin suuria tunteita meissä spefisteissä? Koska valitettavasti se jatkaa vuosikausien perinnettä pyyhkiä spekulatiivisen fiktion ja myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijät näkymättömiin. Kun Suomessa puhutaan ”kirjallisuudesta”, puhutaan vain tietyn tyyppisestä kirjallisuudesta: aikuisille kirjoitetusta, realistisesta kaunokirjallisuudesta. Kun Helsingin Sanomien sivuilla kirjoitetaan, ettei Suomessa ole kuin yksi aktiivinen novellisti, ohitetaan huolettomasti, puolivahingossa, kokonaisia genrejä.

Voidaan myös katsoa, että kyse on laajemmasta, etuoikeutetun ryhmän enemmän tai vähemmän tiedostamattomasta vallankäytöstä ja portinvartijuudesta. Kirjallisuuspiireissä ihmetellään aina toisinaan sitä, missä ovat kaikki työläis- ja maalaistaustaiset kirjailijat, missä on moderni kotimainen työläiskirjallisuus? Mutta kun spefistit nostavat kätensä pystyyn ja sanovat ”täällähän me, tällaista me olemme valinneet kirjoittaa tässä ajassa”, eteen nousee hiljaisuuden seinä. Suomen työläis- ja maalaiskirjailijat kirjoittavat kirjallisuutta, joka ei kelpaa. Siksipä siitä vaietaan.

Entä lukijat? Pitäisikö ajatella hetki myös heitä, joille me kirjailijat kirjoitamme? Kun sanotaan, ettei ”kukaan” lue novelleja, pyyhkäistään olemattomiin myös suomenkielisen genrekirjallisuuden lukijat. Ne, jotka äänestävät vuosittain Atorox-palkinnon parhaalle kotimaiselle spefinovellille. Ne, jotka tekevät Osuuskumman kaltaisten erikoistuneiden pienkustantamoiden toiminnasta kannattavaa. Ne, joiden takia minun esikoisnovellikokoelmani myi viisi painosta loppuun. Tässä maassa, jossa ollaan alituisesti huolissaan lukemisen vähenemisestä, on ilmeisesti yhä varaa tehdä näin.

En usko, että kukaan tätä pahuuttaan tekee. Kuten sanottu, meillä on tähän pitkät perinteet. Tietynlainen kirjallisuus ja tietynlaiset tekijät nyt on vain tavattu jättää kirjallisuuskeskustelun ulkopuolelle. On totuttu siihen, että puhutaan kirjallisuudesta (=yleinen kauno, aikuisten realistinen kirjallisuus), genrekirjallisuudesta, lasten- ja nuortenkirjallisuudesta jne. Vähän niin kuin vielä 2010-luvun taitteessa muistan vakavaa keskustelua käydyn siitä, pitäisikö vähitellen luopua sanasta ”naiskirjailija” ja alkaa puhua ihan vaan ”kirjailijoista”. Oli pitkään totuttu puhumaan niin, että oli kirjailijoita… ja naiskirjailijoita.

Kyse on ollut kummassakin tapauksessa siitä, kuka katsoo oikeudekseen ottaa sanan ”kirjailija” tai ”kirjallisuus” oman sukupuolensa tai kirjoittamansa genren ensisijaiseksi määreeksi. Me muut joudumme lähtökohtaisesti määrittelemään itsemme marginaaliin: siinä missä aikuisille realistista proosaa kirjoittava kollegani voi olla kirjailija, minun täytyy pohtia, olenko enemmän SPEFI-kirjailija vai LANU-kirjailija. Tiedättehän, sellainen kirjailija, jonka nimeä ei tarvitse mainita kirjallisuuskeskustelussa, koska kaikkihan tietävät, että silloin puhutaan AIRE-kirjallisuudesta tai YLKA-kirjallisuudesta (etuliitteet hiljaisia).

Kyllähän tämä väsyttää ja turhauttaa. Vielä tällaisenakin aikana, kun meidän taiteentekijöiden, kirjailijoiden, pitäisi vetää yhtä köyttä, minun ja monen kirjoittajan työ ja taide voidaan pyyhkiä noin vain kirjallisuuden räsymaton reunan alle? Olin toivonut, että tästä oltaisiin tultu eteenpäin sitten vuoden 2013. Mutta ei. Me käymme yhä tätä samaa keskustelua, joka pohjaa siihen raakaan tosiasiaan, että genrekirjallisuutta ei nähdä. Myöskään sen lukijoita ei nähdä eikä arvosteta, eikä genrekirjailijoita pidetä kirjallisuuden historiaan kirjaamisen arvoisina.

Kävin toissapäivänä Amos Rexissä katsomassa Anna Estarriolan upean, häiritsevän ja kummallisen näyttelyn Staged Circumstances and Piles of Things. Nyt mietin, miksi tässä maassa osataan arvostaa fantastista ja kummaa kyllä muissa taiteenlajeissa, mutta kotimaisessa kirjallisuudessa se on jotakin, jonka jopa meidän kollegamme unohtavat olevan olemassa?