Toissa viikonloppuna saimme jälleen nauttia Turun kirjamessuista. Halauksilta ei voinut välttyä. Helpottuneita, joskin jännittyneitä hymyjä näki paljon. Rintaan hiipi lämmin olo: ehkä tästä selvitään.

Turun kirjamessut on ihana, lempeä laskeutuminen kirjasyksyyn: usein siellä kirjailijana pääsee ensimmäistä kertaa puhumaan syksyn kirjastaan. Turun messujen jälkeen on odotettavissa jos jonkinlaista kirjatapahtumaa, julkkareita, palkintojännitystä ja palkintojuhlaa – ja tietenkin suurista suurimmat, Helsingin kirjamessut.

Nuortenkirjailijana – ja juuri uuden YA-kirjan julkaisseena kirjailijana – messuihin liittyy aina myös pieni ahdistava odotus: kuinka paljon tilaa meille tänä vuonna annetaan? Missä lavoilla, missä tiloissa meidän kirjojemme näkyvät? Missä määrin ja millaisissa olosuhteissa meidän sallitaan olla olemassa?

Vuosien saatossa Turun kirjamessut ovat tehneet lasten- ja nuortenkirjalavojen sijoittelussa jännittäviä valintoja. Pidempään alalla olleet muistavat ”Siperian” – kun kaikki lanu-kirjallisuus oli häädetty jäätävän kylmään sivuhalliin ruokamessujen taakse – niin kauas aikuisten kirjamessuista kuin oli tilojen puolesta mahdollista. Sinne selvisivät vain rohkeista rohkeimmat ja päättäväisistä päättäväisimmät.

Lasten alue on sittemmin ollut lämpimässä. Tänä vuonna se sijaitsi erillisessä salissa, joka oli varsin helposti huomaamatta ohitettavissa ja johon astuminen vaati yleisöltä ennakkotietoa esityksestä, jota olivat tulossa katsomaan. Ymmärrän logiikan valinnan takana: tilan tarkoitus oli toimia mukavana soppena lasten kanssa messuileville, ja sitä se olikin. Tyynyillä oli hyvä pienen messuilijan levähtää ja vanhemmankin hiukan rentoutua lapsiystävällisessä ympäristössä.

Nuortenkirjallisuuden kannalta tällaiset yhdistetyt lasten- ja nuortentilat, joissa painotus on lapsuudella, ovat ongelmallisia. Ne palvelevat lapsia, mutta palvelevatko ne nuoria? Nuortenkirjailijoiden kohderyhmä on sanalla sanoen säikkyä. Teini on kovaa vauhtia etääntymässä lapsuudesta, katse tuntemattomien tulevaisuuksien horisontissa. Hän ei halua tulla enää niputetuksi samaan kategoriaan Muumi- ja Ryhmä Hau-väen kanssa. Suljettu tila, josta ei pääse liikkumaan sisään tai ulos huomaamatta, on omiaan karkottamaan uskottavuudestaan tiukasti huolta pitävän teinikuulijan, ei houkuttelemaan häntä. Alueen nimikin oli Lasten alue. Ei Nuorten alue.

Lisäksi YA-kirjat, jotka edustavat nuortenkirjallisuuden varttuneempaa päätä, sisältävät usein teemoja ja sisältöjä, joista puhuminen lapsuudelle omistetussa tilassa tuntuu kiusalliselta. Varttuneemman pään YA-kirjallisuus on paljon lähempänä aikuisproosaa kuin Prinsessa Pikkiriikkiä tai Supermarsua. Kuinka moni aikuisille kirjoittava tuntisi olonsa luontevaksi puhuessaan sodasta tai seksuaalisuudesta, kun jaloissa pyörii taaperoita? Kirjasta itsestään tulee liian lapsekas kuva, kun siitä joutuu puhumaan lapsekkaassa tilassa.

Sitäkin sopii pohtia, että kun nuortenkirjallisuus esitellään suljetuissa tiloissa erillään messuhumusta, aikuiset pysyvät ohjelmien vaikutuspiiristä kaukana. He eivät haahuile sisään sattumalta, eivät törmää niihin vahingossa. Nuortenkirjallisuus pysyy tehokkaasti poissa aikuisten messukävijöiden mielistä ja silmistä.

Turun kirjamessuilla on päähallissa ollut itse asiassa erittäin – ehkä jopa poikkeuksellisen – runsaasti lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvää ohjelmaa. Lasten alueen lisäksi nuortenkirjallisuusohjelmaa on viime vuosina ollut myös messuorganisaation puolesta alueen muilla lavoilla, mistä lämpimät kiitokset. Perinteisesti messuilla on ollut myös kaksi suurta osastoa, joilla on järjestetty jatkuvaa lasten- ja nuortenkirjallisuusohjelmaa läpi messujen: Suomen Nuorisokirjailijoiden ja äidinkielen opettajien osastot. Näistä erityisesti äidinkielen opettajien osasto on erinomaisesti asemoitu kulkureittien varrelle ja sen tuolit pysyvät täysinä päivästä toiseen ja kellonajasta huolimatta, houkutellen istumaan niin nuoria kuin aikuisia.

Siksi olikin masentavaa, että osaston ohjelma näytti messulauantaina tältä. Bongaa nuortenkirjailijat.

Kollegan mukaan tilanne ei nuortenkirjallisuuden suhteen ollut merkittävästi parempi perjantaina. Kaikki kunnia osastolla esiintyneille aikuiskollegoille, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun aikuisten kirjallisuus alkaa syödä nuortenkirjallisuuden alkujaankin kapeaa näkyvyyttä. KirjaKalliolle kävi näin 2010-luvulla. Lukufiiliksessäkin on alettu julkaista arvioita aikuisten kirjoista. Selitykseksi tähän kehitykseen on annettu se, että esitelty kirjallisuus valitaan nuorten oman kiinnostuksen mukaan. Ymmärrän hyvin, että paljon lukeva nuori lukee jo aikuisten kirjallisuutta, niin tein itsekin. Mutta nuortenkirjallisuuden areenoilla tulee ottaa huomioon kaikki nuoret: myös vähän lukevat nuoret ja pikkuteinit, joille aikuisuus on vielä kaukana ja nuoruuskin enimmäkseen edessä. Ne, jotka eivät mitenkään tunnu löytävän itseään kiinnostavia kirjoja.

On tärkeää huomata, että nuorten kiinnostusta suuntaa myös se, millaisia viestejä me aikuiset heille lähetämme. Tällä hetkellä viesti aikuisilta teineille on lähinnä: ”Lukekaa Sinuhea, niin minäkin luin vuonna keppi ja kivi!” Miksi olettaisimme nuortenkaan arvostavan asiaa, jota aikuiset arvostavat niin vähän, etteivät mielellään altistuisi sille lainkaan ja kysyttäessä osoittavat tietämättömyytensä kokonaisen kirjallisuudenlajin suhteen ylpeydellä, rehvakkaasti?

Tämä ei ole hyökkäys näitä lavoja, julkaisuja tai ohjelmien tekijöitä kohtaan. Tämä on yksinkertaisesti muistutus siitä, miten helppoa on tuhota jotain haurasta. Ja hauras nuortenkirjallisuuden asema Suomessa todella on.

(Sivuhuomiona: OKM suunnittelee parhaillaan vähälevikkisen kirjallisuuden tuen poistamista. Tämä iskisi kipeästi kirjastojen nuortenkirja- ja erityisesti selkokirjahankintoihin. Nuortenkirjat ovat meillä vähän näkyvää ja vähälevikkistä kirjallisuutta.)

Moderni kotimainen nuortenkirjallisuus, silloin kun se pääsee esille arvokkaasti itsenään, on vetovoimaista, myös aikuislukijoille. Tämä on nähty mm. Hel-YA- ja LANU!-festivaalien suosiossa. Tämä nähdään joka vuosi Finnconissa. Mutta nuortenkirjat tarvitsevat erityisesti niille raivattua tilaa, jossa aikuisten hypetetympi kirjallisuus ja sen suuremman medianäkyvyyden tuoma status eivät tuupi niitä näkymättömiin. Silloin, kun nuortenkirjallisuus elää ja on samoilla lavoilla aikuisproosan kanssa (mikä sinällään on parempi kuin jaettu lava pienten lasten kanssa), sen saamasta riittävästä tilasta on myös aikuisten huolehdittava.

Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolle Turussa aikuistenkirjoilla ei ole edelleenkään asiaa. Nuokkarit järjestävät lanu-ohjelmaa messuilla non stoppina. Osastolla on kirjavinkkausta ja puhutaan myös vanhemmista kirjoista. Joka vuosi osastolla on Kaunein kirjankansi-äänestys ja teemoitettu näyttely kirjailijan työstä (tänä vuonna aiheella Minä ja musiikki). Yleisöpalaute ohjelmasta on ollut hyvin positiivista.

Joka vuosi kirjallisuuden hc-harrastajat myös hämmästyvät siitä, että messuilla on tällainenkin lava, mitä! Miksi heidän lempikirjailijansa ainoa esiintyminen ei näkynyt ohjelmassa?! Turun kirjamessuorganisaatiolta on useita kertoja vuosien saatossa pyydetty, että Suomen Nuorisokirjailijat ry:n lavaohjelma saataisiin näkymään virallisessa ohjelmassa. Kuulemma tätä olisi liian vaikeaa järjestää.

Hyvä messuorganisaatio: olisiko todella? Vai olisiko se arvovalinta kotimaisen lanun näkyvyyden puolesta?

Jokainen kirjallisuuden areena, ohjelma, alusta ja julkaisu tässä maassa on omistettu aikuisten kirjallisuudelle, JOS sitä ei ole erikseen suljettu pois. Kaikesta nuorten lukemisen tiimoilta käydystä huolikeskustelusta huolimatta nuortenkirjallisuuden näkyvyys kapenee ja pienenee. En usko, että kukaan tarkoituksella sivuuttaa nuortenkirjallisuutta; se vain jää sivuun. Kirja kirjalta, vuosi vuodelta, vähän huomaamatta. Mutta näin kirjailijanäkökulmasta asia on selvä: jos aikuiset eivät ota vastuuta nuortenkirjallisuuden näkyvyydestä tietoisesti ja pitkäjänteisesti, nuortenkirjallisuuden tärkeimmistä vuosittaisista areenoista tulee yksi kerrallaan aikuisille suunnatun kirjallisuuden leikkikehiä. Jos olette huolissanne nuorten lukemisesta, pyydän: alkakaa olla enemmän huolissanne nuortenkirjallisuudesta.

TL;DR

POHDINTAAN KIRJATAPAHTUMIA JÄRJESTÄVILLE:

1. Jos nuorten alue sumputetaan yhteen lastenalueen kanssa, nuoret rajataan tosiasiassa ulos:

• Nuortenkirjoille tarvitaan tilaa, jossa messuilla vierailevien nuorten itsensä on turvallista, helppoa ja mukavaa tulla ja mennä ilman noloutta ja katseiden kohteeksi joutumista.
• Liian lapsekas tila infantilisoi niin nuorille kirjoitetun kirjallisuuden kuin kohderyhmän ja pakottaa kirjailijan tanssimaan taaperoystävällisesti aiheensa ympärillä.

2. Aikuisten kirjat syövät hapen nuortenkirjoilta:

• On hyvä, että erityisesti varttuneempien nuorten kirjat saavat tilaa aikuistenkirjallisuuden rinnalla, koska esim. lukio- ja amisikäiset nuoret kuluttavat jo molempia rinnakkain. MUTTA tällöin on huolehdittava siitä, ettei aikuiskirjallisuus jyrää nuortenkirjallisuutta.
• On palveltava riittävästi myös niitä nuoria, jotka eivät vielä halua siirtyä aikuisten kirjallisuuden pariin.
• Nuortenkirjallisuuden esilläpitämiseen tarvitaan suunnitelmallisuutta ja pitkäkestoista toimintamallia sekä todellista sitoutumista aikuisilta. Sen täytyy olla yhteinen ponnistus.

3. Messuilla jokainen lava on aikuiskirjallisuuden lava, ellei toisin mainita:

• Aikuisten lavaohjelmalta on messuilla mahdotonta välttyä – nuorten ohjelmaa pitää erikseen etsiä. Huom. Aikuislavojen ohjelmaa on mahdollista seurata milloin vain myös niiden nuorten, jotka ovat jo aikuisille suunnatusta kirjallisuudesta kiinnostuneita. Niin he myös tekevät.
• Minkä verran annamme aikuiskirjallisuuden vallata tilaa niillä lavoilla, joiden fokuksen on tarkoitus olla nuortenkirjoissa? Miettikää prosentteja. Todellisuus näkyy numeroissa.
• Jos aikuisten kirjallisuuden sallitaan levitä nuortenlavoille, annetaanko nuortenkirjoille vastaavassa määrin tilaa aikuistenlavoilla? Vai päädytäänkö näin pelkästään kaventamaan nuortenkirjallisuuden jo alkujaan vähäistä näkyvyyttä?
• Nuortenkirjallisuus on kirjallisuuden suuri väliinputoaja: se joutuu elämään jonkinlaisena lastenkirjallisuuden jatkeena, eikä sitä nähdä yhtä arvokkaana kuin aikuistenkirjallisuutta silloinkaan, kun se teemoiltaan ja käsittelytavaltaan lähestyy aikuistenproosaa. Miten estetään se, etteivät nämä asenteet valu nuoriin itseensä?