Helsingin kirjamessujen Louhi-lavan jo parina vuonna järjestänyt KirjaKallio on julkaissut viime aikoina kirjoituksia, joissa on kritisoitu suoraan tai rivien välistä suomalaisten nuortenkirjojen kaavamaisuutta. Nuoret ovat kokeneet, että heitä aliarvioidaan lukijoina. Yksi kirjoitus, johon ehdittiin viitata nuortenkirjailijoiden pitämässä Grafomania-blogissa, oli ilmeisesti sävyltään tai sisällöltään liiankin äkkiväärä, sillä se on sittemmin poistettu. Harmi.
Keskustelu suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta on pehmitettyä hymistelyä aikuisilta aikuisille. Puidaan loputtomiin sitä, miten saadaan pojat lukemaan ja nuoret peleistä kansien väliin, mutta ei olla välttämättä valmiita tarjoamaan sellaisia kirjoja, joita nuoret haluaisivat lukea. Koetaan ehkä, että nuortenkirjallisuuden asema on muutenkin niin huono, että parempi keskittyä positiiviseen ja pitää keskustelu symppiksenä. Tsempataan, tsempataan ja mielellään niin, ettei kenellekään tule paha mieli.
Miksi? Ainakin osa nuorista tuntee, että kirjailijat – heidän omat kirjailijansa, nuortenkirjailijat – ovat pettäneet heidät.
Palataanpa tässä hetkeksi kirjailijuuden todellisuuteen. Nuortenkirjallisuus ei myy. Nuoret lukevat ja kuluttavat kirjallisuutta, mutta he eivät osta sitä. Heidän vanhempansa eivät myöskään osta sitä heille, koska on liian vaikea valita oikeaa kirjaa / ei tunneta nuoren makua tai nykytarjontaa / ”ei nuori kuitenkaan lue, kun ainahan se on vaan netissä eikä sillä ole aikaa” / ainahan on kirjasto (jolla ei ole määrärahoja).
Koska nuortenkirjallisuus myy huonommin kuin lastenkirjat tai aikuistenkirjat, kustantajat joutuvat miettimään tarkkaan, mitä julkaisevat. Kehitys on kaavamaisempaan suuntaan: Ei julkaista mitään, mitä ei voi leimata johonkin sopivaan laatikkoon. Ei julkaista liian vaikeaa, rajua tai hämärää. Ei julkaista sellaista realistista nuortenkirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat jollain tavoin (ajallisesti/paikallisesti) liian kauas arjen normikuvioista, koska ajatellaan, että nuoret oletettavasti haluavat realisminsa pysyvän kotimaassa, tutuissa jutuissa. Ei julkaista sitä tai tätä spefin lajia, koska se ei ole muodissa. Ei julkaista kirjoja, jossa on vähemmän kuin semionnellinen loppu, koska nuoret tarvitsevat toivoa. Halutaan varmoja myyntihittejä, panostetaan isoihin nimiin jne.
Käsikirjoituksia peratessaan kustantaja ottaa huomioon myös aikuisen, joka nuorta todennäköisemmin ostaa kirjan. Siis sen aikuisen, joka haluaa suojella lasta kaikelta pahalta ja ajattelee siksi helposti, että ei hyi mitään kakkahuumoria meidän hellanteltulle, onko tässä kirjassa oikeasti seksiä ja väkivaltaa, ei meidän Tintti-Mooses tämmöisestä välitä, kun en minäkään tästä takakannesta mitään ymmärrä…
Kustantajat ajattelevat myös sitä, mitä suomalaiset nuoret näyttäisivät enimmäkseen lukevan: Amerikan ihmeitä. Myyntimenestyksiä. Taattua tavaraa, josta tietää mitä saa. Elokuvakamaa. Bulkkia. Mille on tilausta, sitä julkaistaan.
Kirjailijat haluavat kirjoittaa nuorille kaikenlaista. Myös pelottavaa, synkkää, omituista, älyllistä, kaavasta poikkeavaa ja muotit rikkovaa. Mutta kirjaa ei voi noin vain kirjoittaa, se täytyy myös saada kustannuskynnyksen yli, ja eritoten nyt, tässä talouden tilanteessa, se on usein hyvin, hyvin vaikeaa. Yhä useammin kuulen jonkun erinomaisen kirjailijan käsikirjoituksen saaneen hylsyn sen takia, että se ei sovi tiettyyn kaavaan, laatikkoon tai odotukseen. Uskokaa pois, se ottaa päähän minuakin.
Joten jos suomalainen nuortenkirjallisuus tuntuu kaavamaiselta, missä on syy? Mitä asialle voisi tehdä?
Kirjailijana toivoisin keskusteluun myös tiettyä tarkkuutta. Mitä on tämä lukijaa aliarvioiva, kaavamainen kirjallisuus, josta puhutaan? En tietenkään nyt toivo, että yksittäisiä kirjailijoita alettaisiin sormella osoittamaan, mutta toisaalta, ei nuortenkirjallisuutta voi niputtaa noin vain yhteenkään. Puhutaanko nyt spefistä, realistisesta proosasta, lyriikasta, mistä? 10+ varhaisteineille suunnatuista kirjoista vai YA:sta? Vai onko ongelma todella koko kentän kattava? Kuinka laaja se on?
Suomalaiset nuoret ansaitsevat hyvää, kiinnostavaa ja heitä puhuttelevaa kirjallisuutta suomeksi. He ansaitsevat kunnollista keskustelua siitä. Siksi toivon, etteivät nuortenkirjailijatkaan tällöin, nuorten sitä vaatiessa, kaivaudu siiliasennossa poteroihinsa hokemaan kädet korvilla: ”Suomessa julkaistaan hyvää kirjallisuutta, Suomessa julkaistaan hyvää kirjallisuutta…” Onko jotain, missä meillä todella olisi parantamisen varaa?
Eri toten toivon, että kustantajat ja vanhemmat ovat kuulolla. Teillä se valta on.
Hyvin puhuttu!
Kiitän!
Jaksan nuorten kirjavinkkarina paasata tästä samasta aiheesta ikuisesti, valitettavasti en oikein tiedä, mikä olisi se foorumi, jossa paasauksesta olisi myös hyötyä.
Suomessa kirjoitetaan ja puhutaan ihan liikaa ”todella hienoja nuortenkirjoja”, (eli kirjoja vakavista aiheista ja hienolla kirjoitustavalla), joita nuoret eivät yksinkertaisesti jaksa lukea. Jos aikuisetkaan eivät lainaa kirjastosta vain Tammen keltaista kirjastoa ja Nobel-voittajia, miksi nuorten pitäisi? Kukaan ei tunnu kehuvan tai palkitsevan missään esim. Annukka Salamaa, vaikka hänen faunoid-kirjojaan oikeasti lainataan ja luetaan (toisin kuin esim. uusimpia Topelius-ehdokkaita). Ovatko Faunoidit liian meneviä, hauskoja, jänniä ja eroottisia?
Toinen ongelma on käännöspolitiikka. Tälläkin hetkellä me kirjastotädit myymme eioota lukuisiin sarjoihin, joiden suomentaminen näyttää loppuneen kesken (esim. Nelli Rapp, Night School, Mimu, Time Riders, Tam kerjäläispoika…) Syö varmasti lukuintoa, kun oma lempitarina jää kesken!
Mutta siis, mitä tälle tekisi?!?
Onko nuorille ollenkaan sellaista ”nuorten valinta”-kilpailua, jossa teiniraati pääsisi valitsemaan vuoden parhaan nuortenkirjan? Verrokkina siis esim. LukuVarkaus ja Kirjava Kettu, joissa raati koostuu alakoululaisista. Voisi olla aika mielenkiintoista nähdä, mitkä kirjat näissä pärjäisivät!
Blogistanian kisoissa ovat aika usein pärjänneet sellaisetkin kirjat, joita ei huomioida perinteisemmissä kisoissa. Faunoidi-sarjan ekahan voitti Blogistanian Kuopus -kisan toissavuonna (ko?).
Sarjojen kesken loppuminen on kyllä todella harmillista!
Hyvä kirjoitus!
Täytän elokuussa 16, ja luen erittäin paljon. Aina ei voi vaan paapoa. Me nuoret tarvitaan muutakin kun vain onnellisia loppuja, meille saa puhua vaikeostakin aiheista. Ja ne vinot katseet, kun lukee spefiä… ”Lukisit jotain oikeesta kirjallisuutta.” Entä jos mun oma elämä on niin tylsää, että haluan sukeltaa jännittävämpään elämään…
Sekava ja outo vuodatus, mutta antakaa anteeksi. On perjantai.
”Ja ne vinot katseet, kun lukee spefiä…”´Argh, tekeekö ihmiset edelleen sitä? Huoh.
Hyviä kysymyksiä! Nyt sitten vaan vastauksia odottelemaan 🙂
Ai meinaatko, että jollakin olisi tähän oikeita, toimivia ratkaisuja?!? LE GASP! 😉
Totta kai on! Jossakin takuuvarmasti luuraa se wiisastenkivi, että TÄLLÄ TAVOIN kun kirjoitat nuorille, tavoitat ja ihastutat aivan jokaisen! <3 😉
Mutta seriously, yksi mikä meikäläistä vähän joskus kaivelee on se, että ilmeisesti jotkut kuvittelevat nuortenkirjailijan jotenkin "tyhmentävän" tekstiään "koska se on nuorille". Mä kirjoitan aina tarinan ehdoilla, aina. Vaikka tämä nyt kuulostaisi kuinka kirjoittamista mystifioivalta hömpänpömpältä, niin tarina kertoo itsensä juuri sillä tavoin ja niillä sanoilla kuin se päähäni syntyy, minä tottelen ja kirjaan ylös.
Nautin itsekin eniten sujuvasti kirjoitetuista tarinoista, joissa ei kauheasti märehditä eikä infodumppailla eikä tilulilutella sanoilla kuin Marty Friedman kitaralla, vaan joissa tapahtumat kerrotaan tiiviisti, liikoja selittelemättä, ja tunnelmat mieluummin vihjauksin kuin syvällisin selostuksin. Varmaankin tavoittelen samaa tyylillistä selkeyttä omassa kirjoittamisessa – en missään tapauksessa pyri yksinkertaistamaan tekstiä kuvitellen, että nuoret ei tajua jos kirjoitan krumeluurimmin ja monimutkaisemmin.
Siksi onkin toisinaan vähän harmittavaa lukea arvioista, kuinka "tämäkin tarina olisi ollut parempi ja siitä olisi saanut enemmän irti jne, jos se olisi kirjoitettu aikuisille". Olisin luultavasti kirjoittanut sen aikuisille täsmälleen samoin, koska en kirjoittaessani ole edes ajatellut että JAHA, TÄSSÄPÄ SITÄ NYT KIRJOITELLAAN _NUORILLE_ 😀
Joo, ääk. Tyhmistäminen. Sun kirjoista (erityisesti Molemmin jaloin ja Ihon alaiset, mutta myös fantsut) on kyllä sanottava, että sä et tosiaan tyhmistä, pehmennä, helpota mitään tai käännä lukijan katsetta muualle silloin, kun tapahtuu aikuisten asioita. Olet sillä lailla ihanan ankara.
Hyvä kirjoitus ja keskustelunavaus!
Jäin miettimään, että nuorille julkaistaan aika paljon vähemmän nimikkeitä kuin aikuisille, mikä osaltaan leikkaa valikoimaa ja saattaa korostaa erilaisten, rohkeiden kirjojen puutetta. Niitä on, mutta kun kokonaismäärät ovat vähäisiä, ovat vähäisiä myös ei-kaavamaiset kirjat. Niin kuin sanoit, kustantamoissa pelataan ehkä varman päälle. Rahastahan se johtuu — siitä, mikä on kannattavaa.
Nuoret ryhmänä ovat myös aika hankala käsite: toiset lukevat teini-iässä jo pelkästään aikuisten kirjoja, toiset oikein mielellään niitä kaavamaisiakin nuorille suunnattuja kirjoja. Hieman hassusti olen itse huomannut pitäväni nyt aikuisena nuortenkirjoista enemmän kuin ollessani itse nuori! Ikä ei tosiaan määritä lukumakua.
Itse en koe kirjoittavani nuorille, vaikka välillä tuntuu että pitäisi tiedostaa se jotenkin. Kirjoitan nuorillekin. Fantasia on monessa suhteessa varmaan vähän erikoisasemassa, koska ei ole niin tarkkaan merkittyä, mikä fantasia on aikuisille ja mikä nuorille (tai ei ole ollut). Mutta se on varma, että kustantamoissa on se suurin leikkuri: he päättävät, mitä julkaistaan ja mitä ei.
Ja täytyy vielä lisätä: mitä mahdetaan tarkalleen ottaen tarkoittaa tällä nuortenkirjojen kaavamaisuudella? Onko se yllätyksetön kirja? Ennalta-arvattava? Onko siinä onnellinen loppu? Onko se tendenssikirja? Minkälainen se on? Koska minun oman kokemukseni mukaan juuri kotimaiset nuortenkirjat ovat tarjonneet yllätyksiä, rohkeita ratkaisuja ja kaavasta poikkeamista (joskus ihan niin, että en ole tiennyt pidänkö kirjasta vai en, ainakin jäin pohtimaan). Sitten taas käännöskirjat, ne bestsellerit, ovat solahtaneet enemmän siihen kaavamaisuuden kategoriaan, mitä nyt luulen kaavamaisuudella tarkoitettavan. (Hyviä kirjoja, mukaansa tempaisevia, mutta rakennettu tietyllä tavalla ja loppukin yleensä on ollut ennalta-arvattava — silti tehokas.)
Monta hyvää pointtia ja tarkentavaa kysymystä, J.S.! Niin kuin ei voi yleistää nuortenkirjallisuutta, ei myöskään nuoria.
Itse tiedostan kyllä kirjoittavani nuorille, mutta jonkinlaisella ”nuoretkin on ihmisiä”-asenteella. 😀 Millä tarkoitan sitä, että kirjoitan yksilöille enemmän kuin millekään nimettömälle, homogeeniselle massalle. Musta on kiva ajatella, että joku ihminen lukee mun tekstin ja saa siitä jotakin. Mun ei tarvitse miellyttää kaikkia, vain sitä yhtä kuvitteellista lukijaa.
Kyselevätkö kirjailijat koskaan nuorilta, mitä nämä haluaisivat lukea jos saisivat päättää?
Riskien ottaminen on hankalaa, jos taloudellinen tilanne on heikko. Riskien välttely on siitä huolimatta tosi tylsä tapa suhtautua asioihin, etenkin kun kyse on taiteesta. Tasapaksu, harmaa ja innoton tavara on kaikkien ajan ja rahan tuhlausta. Jos katsoo kirjakaupan hyllyjä, siellä on jo pitkään ollut paljon ”Kuin Nälkäpeli, mutta…” -kirjoja. Sitä ennen olivat ”Kuin Twilight, mutta…” -teokset. Toimiva kaava yritetään jatkuvasti kopioida siitä huolimatta, ettei se onnistu.
Toisaalta väitetään, että nuoria kiinnostaisi lukea pääasiassa lisää sitä, mistä jo pitävät. Sen verran voin omalta kohdalta sanoa, että teininä ahmin kaiken missä oli miekkaa ja magiaa, riippumatta siitä mikä oli kirjallinen laatu. Ei siinä ole mitään pahaa, mutta se osaltaan kannustaa kustantajia valitsemaan riskittömän tien.
Tietenkään kaikki nuoret eivät ole samasta muotista. On niitä, jotka haluavat uutta ja niitä jotka haluavat samaa vanhaa. Nämä lukijat ovat monesti myös harrastuksen ja elämän erivaiheissa. Ongelma syntyy siinä, kun vain toiselle ryhmälle tarjoillaan luettavaa.
Twilight ja nyt suomennettu After olivat molemmat alun perin fanficejä. Lukija – nuori tai vanha – tarttuu helpommin siihen, mihin on jo joku tarttumapinta. Ulkomainen tavara vetää, koska siitä on saattanut jo kuulla kavereilta netissä tai törmätä muussa yhteydessä. Eikä suomalaisilla kustantajilla ole varaa panna rahaa monen kirjan markkinointiin. Helmiä pölyttyy hyllyssä jatkuvasti.
Toisaalta teos voi olla lähtökohdiltaan ”Kuin Nälkäpeli, mutta…” ja silti nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia tai ihmiskohtaloita. Ehkä ärsyttävin toistuva mielipide on se, ettei genreviihde voisi olla myös haastavaa. Ei ole mitään syytä siihen, miksei toimintaleffoissa voisi tarjota sekä ajateltavaa että tajunnan räjäyttäviä taistelukoreografioita.
Taiteilijana sitä voi vain yrittää tehdä sitä, mikä itseä innostaa ja toivoa parasta. Laskelmointi ei ainakaan toimi.
Nälkäpeli on hieno kirja ja synnytti ilmiön, koska siinä oli paitsi draivia, myös todellinen sanoma ja sielu. Usein näissä ilmiöissä huomaa sen, että kopioidaan alkuperäisen menestyjän pinnalliset piirteet (nuori tyttö pelastaa maailman totalitarismilta tms.), mutta ei joko ymmärretä tai vaivauduta miettimään sitä syvempää kerrosta, mikä tekee kirjasta ja tarinasta merkityksellisen. Tällöin trendin jatkotuotteet tuntuvat väistämättä ontoilta.
Henry Ford on sanonut, että jos hän olisi kysynyt aikansa ihmisiltä, minkä tuotteen he olisivat halunneet hänen kehittävän, ihmiset olisivat toivoneet nopeampia hevoskärryjä. Sama pätee kirjailijoihin. Kirjailija voi kuunnella lukijoitaan, keskustella heidän kanssaan, saada heiltä ideoitakin (koska kirjailijat ovat varkaita: he varastavat tunnelmia, ihmisiä, eleitä…) mutta loppupeleissä lukijat eivät välttämättä tiedä, mitä he haluavat. ”Jotain… jotain muuta!” Ja kyllähän kirjailijat keksivät. Ongelmaksi tämä tulee vasta siinä vaiheessa, jos kustantaja sanoo: ”SITÄ SAMAA!” 😉
Näin. Siis todellakin juuri näin.
Uskon että hyvä tarina löytää aina yleisönsä, kunhan sen uskaltaa asettaa ihmisten saataville eikä minnekään korkealle jalustalle patsastelemaan. Nykyisen tarinani (nettisarjakuva Kirjoitukset ks. linkki), on saanut nöyräksi kunniakseen juuri nuoria lukijoita, vaikka tarinaa olen tehnyt ennen kaikkea omaan makuuni. En ole itse koskaan ollut mikään kohderyhmäajattelija.
Taloudelliset syyt ovat varmaan ainakin kustantajien puolelta ihan validit – bisnes on bisnestä – mutta uskon että pohjimmiltaan tässäkin nuorten kirjallisuuden mustassa aukossa voi olla kyse siitä, miten aikuistuessamme käännämme selkämme teini-ikäiselle itsellemme. Harmi, sillä monessa mielessä olemme nuorina viisaimmillamme.
Jostain syystä tuo linkki ei tullut tähän kommenttiin! Oliko se tämä? http://pihlaja.net/kirjoitukset/Kirjoitukset/ Pitääpä tutustua!
Ei kustantajia voi syyttää siitä, että he yrittävät pitää meidät kaikki pinnalla. Karistoa voin kiittää siitä, että heillä on ollut varsin ennakkoluuloton suhtautuminen julkaisemiseen nimenomaan nuortenkirjallisuuden osalta. Talosta on tullut ulos niin realistista mopoproosaa, nuortenlyriikkaa kuin dystopiaa ja steampunkiakin. Toivon todella, että markkinavoimat eivät heitä tästä mahtavuudesta rankaise.
Minä en ainakaan ollut nuorena viisas. 😀 Mutta luova kyllä, ankara, tinkimätön, rasittava, äänekäs, rohkea… jonkun mielestä varmasti myös ihana. 🙂
Kyllä on. Päivitin linkkiä. Oikein mukavaa jos jaksat tutustua!
Mielestäni lahjomattomuus on yhdenlaista viisautta. Vanhempana meistä tuppaa tulemaan kompromisseja.
Totta. Vanhemmiten meistä tulee niin konsensushakuisia, että on hyvä, jos nuoret ovat välillä huutomerkkeinä. Ei meidän tarvitse olla samaa mieltä asioista, mutta se herättely. Se on tärkeää.
Kommenttiketjua lukiessani mietin sitäkin, että tässä puhutaan aika monesta näkökulmasta, joista jokainen on erillinen mutta toisiaan leikkaava. Ne muodostavat sen ympäristön, mikä on (nuorten)kirjallisuus.
1. Alkutuottajat, eli kirjailijat.
2. Jalostajat, eli kustantamot.
3. Välittäjät, eli kaupat ja kirjastot.
4. Käyttäjät, eli lukijat.
Jos kirjallisuus toimisi kuten kaupalliset tuotteet, alkutuottajat kuuntelisivat koko porrasta jalostajista lukijoihin. Kuuntelisivat siis siinä mielessä, että he yrittäisivät muokata tuotettaan toiveita vastaavaksi.
Mutta tarina ei ole tuote. Vasta kirja on.
Tarinoita on maailma täynnä, niitä kirjoitetaan Suomessakin pöytälaatikkoon satoja vuosittain. Osa on varmasti sellaisia, joista monet nuorista olisivat innoissaan, mutta ne eivät koskaan näe päivänvaloa. Ne eivät pääse jalostamoon.
Karu tosiasia monelle kirjailijalle on, että he kirjoittavat tarinan ja saavat sitten kuulla: ”Tämä ei nyt oikein ole nuorille eikä aikuisille eikä edes genuiineille. Se on hyvä tarina, mutta sille ei ole kohdistettua lukijakuntaa. Sitä ei voi myydä onnistuneesti välittäjille. Kirjoita aiheesta Y, sitä välittäjäportaassa toivotaan.”
Kirjailija menee kotiinsa, mutta tarinaa aiheesta Y ei vain synny. Ei synny, syntyy aiheesta X. Ja ennen kuin hän edes tarjoaa uutta tarinaansa kustantajalle, hän alkaa jo kyseenalaistaa sen kelpaavuutta. Hän miettii: ”Kannattaako minun kirjoittaa tätä loppuun, kannattaako käyttää kuukausia tai vuosi työhön, joka mahdollisesti on turhaa?”
Kun kirjailijuudesta tulee ammatti, kun sitä joutuu tekemään vain ”kaupallisten” arvojen pohjalta (kaupallisten on hakasulkeissa siksi, että yhden nuortenromaanin tuloilla elää keskimäärin kuukauden tai pari), se näivettyy. Se muuttuu monen kohdalla mahdottomaksi yhtälöksi. Apurahat mahdollistavat työtä, joka muuten jäisi syntymättä.
Toisaalta en tiedä, olenko minä kirjailijana osa ongelmaa, josta puhutaan. 😀 En tiedä, koska kukaan ei ole vielä avannut tätä kaavamaisuuden käsitettä. Tarkoitetaanko sillä sittenkin tylsää kirjaa? Kaavamaisuus on niin hassu sana, sillä jokaisesta kirjasta löytyy kaava. Mitä enemmän on lukenut, sitä useampia kaavamalleja on käytössä.
No, tämä nyt oli vain yksi kirjailijanäkökulma, toisilla kirjailijoilla voi olla eri kokemus. Eikä minullakaan ole tarjottavana vastauksia.
Hyvä näkökulma! Tuo tietty ennalta lannistuminen markkinavoimien paineessa on nykytilanteessa todella masentavaa. Äärimmäinen kaupallisuus on toisaalta toinen pää sillä janalla, jonka toisessa päässä on taide taiteen ehdoilla. Olen aina vierastanut kumpaakin. Kun kirjoitan, teen aina parastani. Tarinani ovat tinkimättömiä, tiukasti oman taiteellisen näkemykseni tuotoksia. Mutta tajusin näitä miettiessäni, että omat kirjani olen alusta asti kirjoittanut tarpeeseen. Olen nähnyt, että joku tarina tai tarinatyyppi ”puuttuu” ja lähtenyt kehittämään sitä. Mörkö Möö syntyi siitä ajatuksesta, miten yleistä mörköpelko on ja että voisi olla aika tuoreelle kirjalle, joka käsittelee sitä. Saan edelleen lukijoilta hyvää palautetta kirjasta. Gigiä ja Henryä, tai tarinan jonkinlaista prototyyppiä, aloin pohtia silloin, kun huomasin, että 10+ lukijoille on tarjolla hyvin vähän scifiä. En usko, että kukaan kehtaa tulla mulle sanomaan, että tämä tiettyyn lukijakunnan tarpeeseen vastaaminen vähentää mun kirjojeni taiteellista arvoa? (Ihan vapaasti nyt. Minä puraisen nopeasti ja verettömästi, niin että ette edes huomaa, mitä päällenne tapahtui. 😉 )
Eli en usko, että markkinavoimien tai kaupallisuuden tiedostaminen sinällään näivettää taidetta. Taide voi syntyä tarpeesta. Kirjailija voi nähdä tarpeen ja vastata siihen, myös romaanimitassa. Olen pyöritellyt ihan leikilläni sellaistakin ajatusta, että jos minulta tilattaisiin romaani aiheesta X, osaisinko tehdä sen? Jos vetäisin homman menestyksekkäästi pussiin, se olisi minulle itselleni äärimmäinen ammattitaitoni osoitus. Romaanien Mt. Everest! Todellisuudessa, jos tällainen tilanne tulisi eteen, en tiedä, mitä tapahtuisi. Mutta se olisi haaste. Tässä näkyy taas mun kirjoittajatyyppini, the epäromantikko. En ole koskaan leija, jota tuuli vie. Olen höyryveturi.