Eräs lukijani valitti minulle taannoin, että paperinukeissani on aivan liikaa tyttöjä ja liian vähän poikia. Erityisesti sellaisia, joilla on miekka ja jotka ovat vähän hurjia. Sanoin, että se on ihan totta. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että olisin jotenkin tahallani sorsinut poikia, vaan minusta pojat, varsinkin keijupojat, ovat vaikeampia piirtää. Jos niille piirtää liian kauniit kasvot tai pitkät silmäripset, ne tulevat valittamaan, että tuollaiseksi minut sitten piirsit. Näytänkö minä sinun mielestäsi tytöltä vai? Ja sitten, kun minä sanon, että joo, ehkä vähän, ne alkavat hyppiä silmille! Mutta koska olen palvelualtis kauppa-apina, öh, kryptozoologi, olen valmis uhmaamaan lukijoitteni vuoksi mitä vain, jopa kiukustuneita keijuja.

Tämänkertainen tuttavuutemme on harvinaislaatuinen otus. Hän on lumikeiju, nimeltään Heron Jääkide. Heron Jääkide on alunperin kotoisin Mustilta vuorilta, jotka reunustavat Kuiskausten nummea ja joiden läntisimmät huiput jatkuvat miltei Hyytävän meren rannoille saakka. Hänen kansansa on taistellut Mustien vuorten takana asuvia jääjättiläisiä vastaan jo tuhat vuotta ja urheudellaan estänyt näitä etenemästä vuorten yli ja syvemmälle keijujen valtakuntaan. Taistelu on tehnyt Mustien vuorten lumikeijuista kovia, luonteeltaan paljon ankarampia kuin muut keijut, mutta myös pohtivaisempia ja vähemmän mielihaluilleen alttiita. Mustat vuoret eivät ole sellainen paikka, johon minua aivan heti saisi lähtemään, ja vaikka olen syvästi tietoinen siitä, että taikamaailman kartoittajana minun tulisi sinne jonain päivänä mennä, se päivä ei ole minun onnekseni vielä tullut.

Tapasinkin Heron Jääkiteen ihmisten maailmassa. Siitä on täsmälleen kaksi vuotta tänä päivänä. Talvi oli kylmempi kuin edelliset ja lunta tuli taivaalta poikkeuksellisen paljon. Me ihmettelimme sitä silloin kovasti. Muistatteko te sen talven? Olin tavanomaisella kävelylläni metsässä, kun havaitsin lammen rannalla lumessa makaavan hahmon. Se oli suuren kissan kokoinen ja ihmisen muotoinen. Keiju. Kun menin lähemmäs havaitsin, että kyseessä ei ollut mikä tahansa keiju. Sen siivet olivat kuin kimmeltäviä jäähileitä ja iho sinertävänhohtoinen. Sen safiirinsiniset silmäripset värähtivät, kun puhuttelin sitä. Kannoin sen kotiini ja annoin sen virota tulen ääressä.

Herättyään keiju kertoi minulle surullisen tarinansa. Se oli ollut Rajanvartijana Mustien vuorten kuningattaren valiojoukoissa, kunniavirassa, josta vain harvat lumikeijut edes haaveilivat. Rajanvartijoiden tehtävä oli nimensä mukaisesti vartioida rajaa, joka erotti toisistaan keijujen ja jääjättien valtakunnat. Tehtävä toi mukanaan kunniaa, mutta myös suuren vastuun. Heron oli unohtanut sen. Eräänä kuulaana, kauniina, tähtikirkkaana yönä hän oli lentänyt kylpemään revontulissa ja jättänyt rajan hetkeksi valvomatta. Kun hän palasi vartiopaikalleen, hän näki jääjättiläisen jäljet hangessa, kuin raju tuuli olisi pyyhkäissyt ohi. Heron tiesi, ettei hän voisi kohdata kuningatartaan ilman tietoa siitä, että jääjättiläinen oli pysäytetty. Hän lähetti haukan kertomaan tapahtumista muille Rajanvartijoille, jotta ne sulkisivat aukon puolustuksessa, ja lähti sitten itse jätin perään.

Heron oli jäljittänyt jättiläistä läpi keijumaan, yli taikamaailman rajojen, kunnes oli saapunut ihmisten maailmaan ja minun lähimetsääni. Siellä hän oli tuupertunut väsymyksestä lammen rantaan, paikkaan, josta olin hänet löytänyt. ”Näen, että jääjättiläinen on jo ehtinyt tehdä täällä tuhojaan,” hän sanoi, ”minun on saatava se kiinni.” Minä kysyin häneltä, mitä tapahtuu, jos jättiläinen pääsee häneltä karkuun. Keiju katsoi minua opaalinkaltaisilla silmillään ja pudisti päätään. ”Minä saan sen vielä kiinni.”

En ole tavannut Heron Jääkidettä sen jälkeen, mutta olen nähnyt lähimetsässäni jälkiä. Yksinäisen keijun jälkiä, kun se kulkee jääjättiläisen perässä, ajaa sitä pakosalle ihmisten mailta ja yrittää ohjata sen takaisin Mustien vuorten taakse. Mutta yhä uudelleen jääjättiläinen palaa jälkiään takaisin. Joka vuosi se on tullut, ennemmin tai myöhemmin. Se on täällä jossain nytkin, aivan lähellä. Kuulen sen ulvonnan kattoni tiilipinnalla ja sen hengitys muodostaa yöllä puikkoja puihin. Mutta en minä pelkää. Heron on aivan sen kannoilla. Olen varma, että jonain päivänä Heron myös onnistuu tehtävässään ja voi vihdoin palata hoviinsa Mustille vuorille.