Vuorenpeikot, metsänpeikot, möröt, ilkimykset, ärrinmörrit, kaivonpeikot, hammaspeikot, ajatuspeikot ja putipojat. Tässä vain osa peikkojen laajalle levinneen suvun eri haaroista. Toiset niistä ovat hyvin suuria, kuten vuorenpeikot, toiset taas mahdottoman pieniä, kuten ajatuspeikot. Lähes kaikki peikot ovat toinen toistaan ilkeämpiä, pelottavampia ja hölmömpiä. Jotkut ovat niin hölmöjä, että pelottaa. Jotkut ovat niin pelottavia, että ilettää. Jotkut ovat niin ilkeitä, että ne syövät omat korvansa, koska ne tulevat pulisonkien tielle.

Lisäksi, poiketen useimmista muista maagisista olennoista, erittäin monet peikkolajit asuttavat pysyvästi myös meidän maailmaamme. Ainoastaan metsänpeikot ja suuret pikkuserkkunsa vuorenpeikot pysyttelevät pelkästään taikamaailmassa, johon ne pakotettiin perääntymään Suurten Peikkosotien aikaan 1300- ja 1400-luvuilla[1]. Mutta nekin ovat edelleen siellä vain ja ainoastaan sen takia, että ne ovat unohtaneet, kuinka ihmisten maailmaan pääsee. Totta puhuen niiden ei tarvitsisi kuin kävellä Peikkometsän siihen osaan, jossa on paljon kylttejä, joissa sanotaan IGHMEISTEN MUALIMA ja DÄSTÄ SINNE BÄÄ-SEE, mutta koska peikot pitävät jonkinlaisena kunnia-asianaan olla tottelematta, mitä sanotaan, ne eivät ole ikinä ohittaneet kylttejä. Jos ne niin joskus tekisivät, ne päätyisivät suorinta tietä erään herra Kuupan läntisille pelloille, mutta parempi, ettei kerrota sitä niille.

Vuorenpeikot (Orcus montis) ovat suurin tunnettu peikkolaji. Niillä on aikuisena mittaa lähes 2,5 metriä ja ne painavat yhtä paljon kuin suuremman puoleinen harmaakarhu. Niiden kupolimainen pää yhdistyy nähtävästi ilman kaulaa valtavaan ruumiiseen, joka näyttää kuta kuinkin siltä kuin kasa siirtolohkareita olisi tungettu makkarankuoreen. Vuorenpeikot ovat hidasliikkeisiä ja kömpelöitä, mikä johtuu siitä, että niillä on kaksi vasenta jalkaa. Suurissa Peikkosodissa ihmiset voittivatkin ne pääosin sen oivalluksen vuoksi, että pakottivat peikot hyökkäämään aina kovaa vauhtia alamäkeen. Tätä kutsuttiin Kierivien Vuorenpeikkojen taktiikaksi. Mutta kuten useimmissa keskiaikaisen sodankäynnin keinoissa, myös tätä käytettäessä oman puolen menetykset olivat merkittäviä. Sotilaat itse käyttivätkin siitä nimitystä Litistyneen Rivimiehen taktiikka.

Metsänpeikot (Orcus orcus) muistuttavat henkisiltä ominaisuuksiltaan suurempia pikkuserkkujaan. Mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat typeriä, jääräpäisiä ja hyvin, hyvin tuhmia. Ainoa asia, mikä tekee metsänpeikoista hitusen miellyttävämpää seuraa kuin vuorenpeikoista on se, että ne lyövät hitusen hiljempaa. Ruumiinrakenteeltaan metsänpeikot ovat hentoisia, vain keskikokoisen suomalaisen karhun kokoisia, ja liki yhtä karvaisia. Niillä on tapana koristella itsensä päästä varpaisiin uhreiltaan ryöstämillä esineillä, kuten sormilla ja hampailla. Metsänpeikot ovatkin kaikista peikoista ilkeimpiä. Toisaalta niiden lajityypillinen taipumus syödä ja muhentaa kaikkea, mukaan lukien toisia metsänpeikkoja, on johtanut vähitellen siihen, että koko metsänpeikkojen heimo on tätä nykyä sukupuuton partaalla. Enpä voi sanoa, että se ketään suuremmin harmittaisi[2].

[1] Taisteluista kertoo mm. tuolta ajalta peräisin oleva englantilainen balladi Peikkokuninkaan häviö, jossa tapahtumasta lauletaan vapaamuotoisesti suomennettuna näin:

”Hoilaarilaa, peikot meni poies,

hoilaarilaa poies meni peikot,

hei dilli dilli dii, peikot, peikot.”

Suurten peikkojen mieltymys nuijia päähän kaikkea mikä liikkuu selittänee suurelta osin keskiajan trubaduurien lyyrilliset kyvyt.

[2] Poikkeuksena sääntöön Pelastakaa Söpöset Metsänpeikot ry, jonka jäsenet tekevät kymmenesvuosittain eräänlaisen mielenosoituksellisen varainkeräystapahtuman, Suuren Piknikin, Peikkomaalle. En usko, että monikaan yllättyy kuullessaan myös Pelastakaa Söpöset Metsänpeikot ry:n jäsenistön kuuluvan uhanalaisten lajien epäviralliselle listalle.