On perin harmillista, että kaikista taikaolioista juuri peikot liikkuvat maailmojen väliä vapaimmin[1]. Niitä tuntuu olevan kaikkialla. Koska useimmat peikkolajit ovat ainakin jossain määrin pahantahtoisia, on tärkeää tunnistaa ne ja niiden kepposet ajoissa sekä tietää tavat, joilla niistä pääsee tarvittaessa eroon. Seuraavassa kuvailen muutamia yleisimmistä pikkupeikkojen (parvoorcii) lajeista.

Ärrinmörrit (Parvoorcus iratus) ovat peikkoja, joita kiehtoo kireä ja ärtynyt ilmapiiri. Ne pystyvät haistamaan kiukkuilun sadanviidenkymmenen kilometrin päästä, kovalla tuulella jopa kauempaa. Vaistottuaan kiukun ne lähtevät kuin hullu puuroa kohti, so. päättömästi sännäten, tarpeettomasti mutkitellen ja itsekseen jupisten. Perille päästyään ne paistattelevat kiukun lämmössä, ja kun se osoittaa hiipumisen merkkejä, ne tekevät mitä tahansa saadakseen sen uuteen liekkiin. Olet varmasti joskus huomannut, kuinka vaikeaa on rauhoittua silloin, kun oikein kunnolla kiukuttaa. Silloin tuntuu siltä, kuin joku oikein tahallaan tekisi sinun elämästäsi vaikeaa, eikö totta? Se on ärrinmörrien työtä[2].

Ilkimykset (Parvoorcus pusillus) ovat läheistä sukua ärrinmörreille, mutta ne eivät tarvitse mitään yllykkeitä toiminnalleen. Ne tulevat silloin kun tahtovat ja pistävät kaiken sekaisin. Ne natustavat reikiä ihmisten lempipaitoihin ja asettelevat legoja paikkoihin, joissa niiden päälle varmasti astutaan. Ne mädättävät hedelmiä sisältäpäin ja supisevat likaisia valheita nukkuvien ihmisten korviin. Ilkimykset tekevät pieruääniä ihmisten takana kiusallisissa tilanteissa ja liimaavat purkkaa lasten hiuksiin. Ne ovat todellisia ilkimyksiä.

Kaivonpeikot (Parvoorcus ereptor) ovat kaikista pikkupeikkojen lajeista läheisintä sukua suurpeikoille, ja samoin kuin suurpeikot, myös kaivonpeikot viihtyvät enimmäkseen taikamaailmassa. Siellä ne asuttavat erinäisiä kaivoja, tärkeimpänä näistä Pohjaton Kaivo (joka ei ole oikeasti pohjaton, se on vain niin syvä, että se vaikuttaa pohjattomalta) ja Ilottoman, Inhottavan, Ikuisen Kuoleman Kaivo (joka on täsmälleen sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää. Sinne putoavien viimeisiksi sanoiksi jäävätkin kaivon suuret kirjaimet). Kaivonpeikot kuluttavat aikaansa tekemällä pieniä tuhmuuksia ja varastamalla kaiken, mikä irti lähtee. Kaivonpeikko varastaisi vaikka menninkäisen korvavaikut, jos se keksisi sille jotain käyttöä. Tai jos se kuvittelisi menninkäisen jäävän kaipaamaan korvavaikkuaan.

Osa pikkupeikoista on niin mikroskooppisen pieniä, että ne asuvat ihmisten sisällä. Onkin vaikea uskoa, että suuren suuret vuorenpeikot ja nämä kaikista pienimmät peikot ovat minkäänlaista sukua keskenään, mutta peikkojen evoluutio on mitä ilmeisimmin ollut käsittämättömän monimutkainen ja hedelmällinen prosessi. Näistä hammaspeikot (Parvoorcus dentis) ovat luultavasti kaikista peikkojen lajeista tunnetuin tai ainakin useimmin mainittu. Aikuiset ihmiset kuvittelevat, että ne eivät ole peikkoja ollenkaan, vaan jonkinlaista suussa elävää bakteerimassaa[3]. Mutta kyllä ne ihan oikeita peikkoja ovat. Lukuisat mikroskooppiinsa otollisella hetkellä kurkistaneet tiedehenkilöt ovat kokeneet elämänsä järkytyksen, kun linssistä onkin bakteerimassan sijaan nillittänyt rumaa käsimerkkiä näyttävä, irvistelevä, niljakas hammaspeikko. Kuka ei muista hoitaa suutaan kunnolla, sen hampaisiin hammaspeikot hakkaavat hakuillaan reikiä ja tekevät reikään kotinsa. Siinä vaiheessa, kun hammaspeikot kantavat sisään uutta sohvakalustoa Maskusta kannattaakin viimeistään ottaa yhteys hammaslääkäriin.

Ajatuspeikot (Parvoorcus mentis) asuvat ihmisten pään sisällä, jossain basilaarikalvon tienoilla. Omasta mielestäni nämä pikkupeikot ovat kaikista vaarallisin peikkojen alalaji. Ne nimittäin kuiskailevat asuttamansa ihmisen korvaan ilkeitä asioita ja yllyttävät tekemään tuhmuuksia. Esimerkiksi autoilijat, jotka eivät ”muista” väistää suojatien reunassa odottavia koululaisia ovat ajatuspeikkojen vaikutusvallan alla. Ajatuspeikot siellä kekkaloivat, rummuttavat tärykalvoa ja uskottelevat autoilijalle, että hänellä on kiire jonnekin, minne hänellä ei oikeasti olisi niin kova kiire. Ajatuspeikkojen aiheuttamia ovat myös ”minäpä annan hänelle opetuksen”, ”hah-haa, ihan oikein hänelle” sekä ”ei leikitä ton kaa” -tyyppiset ajatukset. Ajatuspeikkojen kanssa onkin oltava todella tarkkana, koska omaan korvaansa ei voi nähdä. On vain opittava erottamaan oikeat ajatukset vääristä.

Vaikka pikkupeikkoja on maailma täynnä, niitä vastaan on kohtuullisen helppo taistella, sillä pohjimmiltaan ne ovat pelkureita. Kaikesta mölinästä ja räyhäämisestä huolimatta peikot uskovat aina todellista mielen voimaa. Ärrinmörriä voi komentaa poistumaan, ajatuspeikoille voi näyttää kieltä (ne eivät ehkä näe sitä, mutta tuntevat, kuinka basilaarikalvo heilahtaa) ja kaivonpeikot säikähtävät, kun hyppää niiden niskaan ja huutaa PÖÖ! (Tosin ei kannata tehdä sitä silloin, kun ne ovat kaivossa. Siinä voi käydä huonosti.) Kaikki peikot kunnioittavat sitä, että niille näyttää kaapin paikan. Tai hammaspeikkojen tapauksessa käden, joka hammasharjaa heiluttaa.

[1] Poikkeuksena metsän- ja vuorenpeikot, ks. aiempi raporttini Peikoista, osa 1: Suuret peikot.

[2] Varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos ei pääse kiukkunsa herraksi, lue aiempi raporttini Väärin päin eli tarina Ärrinmörristä.

[3] Lisää aiheesta ks. esim. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00704