Oli pitkä ja kalvas marraskuun aamu. Pikkunoita Nillisilmä oli raahustamassa keittiöön, kun hän näki ikkunasta ohi laukkaavan yksisarvisen. Olion harja hulmusi tuulessa kuin laivan purje ja sen jalomuotoisista kaviosta sinkosi kipinöitä harmaaseen aamuun. ”OOOOHHHH….” huokasi pikkunoita Nillisilmä ja tuijotti utuun, joka kiertyili yhä villisti siinä, mistä yksisarvinen oli mennyt. Ollapa tuollaisen olennon omistaja! Mutta pikkunoita Nillisilmä tiesi, ettei heille voisi ottaa yksisarvista. Ne olivat pahasti allergisia pikkunoita Nillisilmälle.
Sitä paitsi, pikkunoita Nillisilmä oli jo vuosia pyytänyt, vongannut, vinkunut, anellut ja yrittänyt jopa häijysti kiristää äitinoidalta lemmikkiä, mutta äitinoita sanoi aina vain ei, ei ja No todellakaan Ei. Pikkunoita Nillisilmä kuitenkin tiesi, että äitinoita oli hyvin hellämielinen kaikkia yksinäisiä ja surullisia olentoja kohtaan, milloin ne vain eksyivät heidän kuistilleen. Hän ei voinut vastustaa niitä. Pikkunoita Nillisilmän oli siis vain houkuteltava jokin yksinäinen, murheellinen olento heidän kuistilleen, tuijottamaan äitinoitaa suurilla, surullisilla silmillään ja avot! hänellä olisi lemmikki. Sinä aamuna pikkunoita Nillisilmä lähti ulkoilemaan taskut täynnä leivänmuruja ja sokeripaloja ja pilkullisen hattunsa alla pitkä, haiseva banaani.
Ei mennyt kauankaan, kun pikkunoita Nillisilmä näki metsäaukiolla käyskentelevän aarnikotkien lauman. Ne olivat ihania! Niillä oli kultaisten sulkien peittämä kotkan pää ja ruosteenruskea, silkinhieno turkki leijonamaisessa takapuolessaan. Pikkunoita Nillisilmä otti kaapunsa uumenista esiin kourallisen sokeripaloja. Aarnikotkat ahmaisivat ne nokkaansa ja jäivät katsomaan pikkunoita Nillisilmää hehkuvan hiilen kaltaisilla silmillään. ”Jos te haluatte lisää sokeria,” sanoi pikkunoita Nillisilmä, ”teidän täytyy seurata minua kotiin ja näyttää eksyneiltä ja surullisilta.”
Pikkunoita Nillisilmä hyppäsi takaisin luutansa selkään ja kaasutteli tiehensä. Hetken päästä hänen päähänsä kuitenkin pälkähti, että aarnikotkasta ei ehkä saisikaan mukavaa lemmikkiä. Niillä oli paha tapa natustella sohvan jalat pilalle ja niiden tallin siivoaminen oli kauhean työlästä. Parempi etsiä sittenkin jokin vähemmän kikkaroiva olento seuraamaan minua kotiin, ajatteli pikkunoita Nillisilmä.
Syvällä metsän siimeksessä asui jättietanoiden heimo. Ne olivat kovasti limaisia ja valtavan suuria, ja sellaisesta pikkunoita Nillisilmä piti. Hän laskeutui luutansa selästä, ripotteli maahan leivänmurusia ja odotti kärsivällisesti, että etanat saapuisivat paikalle. Kun jättietanat viimein tulivat, ne tönivät pienempiä puita tieltään. Niiden selässä keikkuvat kierteiset kodat ylsivät ikivanhojen kuusten alimpien oksien tasalle ja niiden tappisilmät tuijottivat pikkunoita Nillisilmää kaukana hänen päänsä yläpuolella. Yksi etanoista käänsi keilapalloa muistuttavan silmänsä äärimmäisen hitaasti Pikkunoita Nillisilmää kohti ja sanoi: ”GRRROOOAARRR?” Mutta pikkunoita Nillisilmä kaasutti jo kovaa vauhtia tiehensä.
Pikkunoita Nillisilmä lensi luudallaan karkuun niin hurjaa kyytiä, ettei muistanut lainkaan katsoa eteensä. Kuului kova rysähdys, kun hän törmäsi päätä pahkaa puun takaa tallustaneeseen vuorenpeikkoon. Pikkunoita Nillisilmä lensi pää edellä pensaikkoon ja peikko yritti kahdella villisti värisevällä aivosolullaan päättää, pitikö sen näissä tilanteissa karjua vai jatkaa muina miehinä matkaansa. Pikkunoita Nillisilmä veti hatusta banaanin. Vuorenpeikko tuijotti hetken banaania tarjoavaa pikkunoitaa ja muisti, että sehän oli alunperinkin ollut matkalla haukkaamaan jotakin pientä aamiaiseksi. Nillisilmän onneksi se valitsi banaanin. Pikkunoita Nillisilmä hyppäsi luutansa selkään ja kaasutti nikotellen tiehensä.
Alkoi näyttää siltä, että sopivan surullisen ja kodittoman lemmikkieläimen etsiminen oli hirvittävän työlästä. ”Liian työlästä,” Pikkunoita Nillisilmä huokasi ja suuntasi luutansa kohti kotia. Vasta kotipihassa pikkunoita Nillisilmä huomasi, että häntä seurasi sinne lauma sokerinnälkäisiä aarnikotkia, parvi limaisia jättietanoita sekä yksi koditon vuorenpeikko.
Pikkunoita Nillisilmä teki parhaansa, kun hän yritti naamioida muutaman etanoista jättisäkkituoleiksi ja parin aarnikotkia lampunvarjostimiksi, mutta suurin osa häntä seuranneista yksinäisistä ja kodittomista olennoista oli aivan liian suuria, niljakkaita, nokkavia ja kikkaroivia hämätäkseen äitinoitaa. Eikä yhdenkään surullinen katse saanut äitinoidan sydäntä sulamaan, vaan heti kotiin saavuttuaan tämä otti kaikista suurimman luutansa ja huiski joka ainoan jättietanan ja aarnikotkan takaisin metsän siimekseen.
Pikkunoita Nillisilmä puolestaan joutui keräämään aarnikotkien kikkarat keittiön lattialta, jynssäämään puhtaaksi kaikki jättietanoiden limaamat huonekalut ja etsimään uuden kodin yksinäiselle vuorenpeikolle, joka istui hänen sänkynsä rusinaksi.
