Löysin tänään lumikeijun. Sen varpaat olivat valkoiset, hipiä kuin hanki. Sen sinisissä silmissä safiiri ja helmiäinen, lumi ja jäähileet kieppuivat, hassuttelivat.
Talven ensimmäinen lumikeiju.
Niin kuin lumihiutaleet, jokainen lumikeiju on erilainen, ei koskaan aivan kuin toinen. Ne tulevat ensilumen mukana taivaan tarhoista. Sieltä, missä talvi lepää. Ne sirottelevat hiutaleita pihakiville, peittävät huurrehunnuillaan ruusujen lehdet. Ne piirtävät kuurankukkia ikkunoihin ja näpäyttelevät ihmisten nenää. Ja ihmiset, he sanovat: ”Hui! Pakkanen nipistää!”
Annoin lumikeijulle sokeripalan ja kuiskasin sen korvaan: ”Kiltti lumikeiju, sievistä sievin. Tuo minulle luminen talvi. Tahdon olla karhu. Kääriytyä pehmeän peittoni alle ja nukkua, kunnes kevät saa.”
Keiju iski silmää, lupasi.
*Raapale on tarina, joka kerrotaan tasan sadalla sanalla.
Sepä vasta oli hauska tarina. Seuraavaksi varmaan voisi kirjoittaa raapaleen talviunen nukkumisesta. Siitä unessa olemisesta. Ehkä.
Kiitos. Ensilumi saa mielen hempeäksi.
Toisaalta viikon päivät jatkunut flunssa takaa sen, että tuntuu kuin kulkisi pää peiton sisällä kaiken aikaa, ja aina kun laittaa silmät kiinni, nukahtaa. Hö. Ehkä olenkin jo talviunessa. En vain ole tajunnut sitä vielä.
Kenen tämä teksti on. Ja saako sitä lainata, jos mainitsee kirjoittajan.
Kaunista.
Kaikki tekstit ja kuvat tällä sivulla ovat minun tekosiani (ellei toisin mainittu). Saa lainata, kunhan mainitsee minut (Magdalena Hai) tekijäksi. Jos laitat lainauksen nettiin, olisin iloinen, jos liittäisit siihen myös linkin takaisin tänne sivulle. 🙂
OK. Kiitos kauniista sanoistasi Magdalena Hai!
Aurinkoa!
m