Kerronpa teille tarinan eräästä peikosta. Kutsutaan häntä vaikkapa Arvoksi. Eräänä aamuna Arvo heräsi perin huonovointisena. Hänen karvaista päätään särki, niveliään kolotti ja joka ainoa hänen harmaista aivosoluistaan tuntui muuttuneen yön aikana puuroksi. Sanalla sanoen, Arvo oli sairas.

Koko sen päivän Arvo makasi sängyssä ja tuijotti kattoon. Sitten hän käänsi kylkeä ja tuijotti seinää. Hän käänsi kylkeä uudemman kerran ja tuijotti tyynyä. Mutta siinä asennossa hänen nenänsä meni lyttyyn ja hänen oli hieman vaikea hengittää, joten hän käänsi kylkeä vielä kertaalleen.

Seuraavana päivänä hänen olonsa oli, jos mahdollista, vieläkin kurjempi. Vaikutti siltä, että yön aikana joku oli raastanut hänen kurkkuaan nuppineuloilla ja täyttänyt hänen nenäontelonsa märällä pumpulilla. Arvo ei saanut edes silmiään auki, niin kurja olo hänellä oli. Arvo arveli, että hänen loppunsa oli tullut. Oli aika heittää lusikka nurkkaan, oikaista koipensa, potkaista tyhjää, heittää veivi, laskea sauvat, vaipua ikiuneen, siirtyä ajasta ikuisuuteen, ostaa lomaosake mullan alta, matkustaa isien maille, vaihtaa hiippakuntaa, kasvattaa horsmaa korvastaan ja tervehtiä vanhaa keljua Tuomiovuoren päällä, mutta tuo kaikki vaikutti kauhean vaivalloiselta, eikä Arvolla ollut siihen kerta kaikkiaan energiaa.

Nyt te ehkä kysytte, että mitä järkeä tällaisen tarinan kertomisessa on? Miksi me luemme tarinaa flunssaisesta peikosta, joka ei tee muuta kuin kääntää kylkeään? Minäpä kerron: Ei hajuakaan. Ehkä teillä on tylsää tai lintsaatte koulusta tai töistänne tai välttelette jotakin ikävää asiaa. Kuten siivoamista. Tai puolisoanne. Sen sijaan minä voin kertoa teille, miksi kirjoitin tämän tarinan. Koska on ystävänpäivä ja flunssakausi, ja koska teidänkin lähistöllänne on varmasti Arvon kohtalotovereita, jotka kaipaavat jotakuta rapsuttamaan heitä korvan takaa tai lapaluiden välistä. Koska rapsutus, vaikkakaan se ei ole todistettavasti varsinainen lääke yhteenkään tautiin tai ole hyvänä tekona verrattavissa soppajonon järjestämiseen, on tarpeellista.

Oikeasti tämä tarina ei kertonut peikoista. Eikä edes Arvoista. Tämä on tarina siitä, kuinka kirjailija käyttää 272 sanaa sellaisen asian sanomiseen, jonka olisi voinut sanoa kolmella, ja pääsee siinä sivussa kertomaan sarjan halpoja vitsejä. Kömpelössä ja tarpeettomassa loppukaneetissa hän pääsee myös keräämään säälipisteitä mainitsemalla, että on itse juurikin tuon yllämainitun Arvo-peikon kaltainen. Että todellisuudessa Arvo-peikon kärsimykset ovatkin hänen omiaan, että kaiken aikaa tuo Arvo-peikkona esitetty henkilöitymä onkin ollut – ei kukaan muu kuin – kirjailija itse.

Ja juuri kun lukija ajattelee, että Voi, toivottavasti hän paranee pian (”Hänhän aivan sekoilee kuumehöyryissään, raukkaparka!”), kirjailija mainitsee, että itseasiassa hän voi jo paljon paremmin. Itseasiassa hän on jo melkein terve. Hän vain tahtoi kertoa maailmalle, että hänellä oli vasta hetki sitten oikein todella kurja olo. Lukija jää ajattelemaan, että kirjailija on ääliö, kun hukkaa hänen aikaansa tällaiseen puolivillaiseen sepustukseen. Hänhän voisi olla tekemässä sitä asiaa, mitä alunperin vältteli tarttuessaan kirjailijan tekstiin. Kirjailija nyökyttelee päätään sympatian merkiksi, mutta salaa sisimmässään hykertelee. Hänhän on saanut jonkun lukemaan taas yhden omista tuotoksistaan. Itselleen hän myöntää, että se ei ole hänen parhaimpiaan, mutta se ei ole asian ydin. Asian ydin on… Asian ydin on se, että…

Asian ydin on se, että rapsuttaminen on tarpeellista. Unohtakaa kaikki muu.

Hyvää ystävänpäivää!

*Jos joku jäi miettimään, mikä yhteys tarinan ensimmäisellä kuvalla on itse tarinaan, voin sanoa, että ei sitä juurikaan ollut. Siinä kuvassa on jättiläislaiskiainen, Megatherium, jonka voisi ymmärtää metaforaksi kirjailijalle tämänhetkisessä tilassaan. Lisäksi sillä näyttäisi olevan rapsutteluun sopiva sormivarustus. Muutoin se on siinä sen takia, että se on kiva kuva ja muistuttaa minua hauskasta retkestäni Lontoon Luonnontieteellisen museoon.