Olen miettinyt viime aikoina sitä, millaisina me ihmiset näyttäydymme toisillemme, arjessa tai somen kautta. Tiedän itse, että lähetän arjessa paljon vääriä signaaleja siitä, millainen ihminen olen todella. Millainen ihminen olen todella. Eikö myös se, mikä näkyy päälle, ole se ihminen, joka me olemme? Ehkä se on osa siitä. Ehkä joillekin on mahdollista olla oma ensivaikutelmansa. Minulle ei. Minä olen leegio. Minussa elää monta ihmistä, jotka ovat mahdollisesti jonkin yksittäisen ytimen eri puolia. Se, mikä minusta näkyy ulos, hyvin harvoin on se, kuka todella olen.
Kun olin nuori, tunsin itseni erilaiseksi. Kun kasvoin vanhemmaksi, sanoin itselleni, että se menee ohi. Mutta ei se mennyt. Kun on tarpeeksi erilainen, ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunne pysyy. Ei siitä pääse yli. Mutta sen tunteen kanssa voi oppia elämään. Sitä voi oppia syleilemään. Voi löytää jopa jonkinlaisen heimon itselleen toisista erilaisista.
Se, mikä ei näy päälle on tärkeää. Se on kaunista. Tiedän, tiedän, tämä on nyt taas kevätaurinko, joka saa minut puhumaan pehmeitä ja syleilemään maailmaa. Mutta onko sillä väliä? Kevät tulee, kevään myötä kesä ja kesän myötä kajahtaneet KESÄPROJEKTIT. Jesh. Jep. Kuva liittyy asiaan.
Pakko sanoa loppuun klassikko: Ole aina itsesi. Paitsi jos voit olla kauhuklovni. Silloin ole kauhuklovni.
Minä olen nyt nuori ja tunnen itseni erilaiseksi kuin muut. Ja haluan olla erilainen kuin muut, se tuntuu jotenkin elämäntehtävältäni. Vaikka olen kyllä samanlainenkin kuin muut ja välillä toivonkin hiukan olevani.
Olen myös vähän eri ihmisten kanssa eri luonteinen, sanoisin että omana itsenäni olen energinen ja puhelias, mutta välillä olen todella rauhallinenkin.
P.S. Tykkään lukea tekstejäsi, ne ovat aina niin hauskoja 🙂
Näinhän se on, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme ja sitten vielä outoudet päälle. Usein ne omalaatuisuudet juuri tekee ihmisestä mielenkiintoisen. 🙂 Mukava kuulla, että tykkäät!
Minäkin olen aina tuntenut olevani jollain tavalla erilainen kuin muut. En sulaudu joukkoon, en osaa olla porukassa. Siksi en juuri olekaan, ja olen vähän erakko. Vaikka ei se kuitenkaan välttämättä päällepäin näy. Mutta ehkä sen jotenkin minusta aistii, ja siksi minulla ei ole juurikaan läheiseksi tulleita ihmisiä. Mutta viihdyn itseni kanssa ihan hyvin, vaikka joskus toivoisin jotain muuta.
Tuttuja tunteita. Minulle some ja kirjoittaminen olivat asioita, jotka toivat paljon hienoja ihmisiä elämään. Somen kautta on jollain tavalla helpompi kommunikoida ja kirjoittamisen myötä tutustuin saman tyyppisiin hörhöihin kuin itse olen. 🙂 Spefi-piireissä on niin paljon omalaatuisia tyyppejä ja introvertteja, että itsekin olen jotenkin solahtanut sinne mukaan.