Olen ollut viime aikoina hieman huonovointinen, sillä olen joutunut hoitamaan nuhaista Börttiä. Peikkoflunssa ei onneksi tartu ihmisiin, mutta voitte kuvitella, millaista on kerätä lattioilta 400-kiloisen vuorenpeikon nenäliinoja. Se on ällöttävää. Yksi sellainen täyttää ämpärin, ja jos niitä ei siivoa ajoissa pois, putipojat muuttavat niihin asumaan[1]. Mutta joka tapauksessa, minulla on ollut paljon aikaa käsissäni ja päädyin eilen illalla katsomaan vanhoja valokuvakansioita. Törmäsin mielenkiintoiseen kuvasarjaan, jonka olin jo lähestulkoon unohtanut.

Useita vuosia sitten, kun olin vielä nuori opiskelija Kuvitteellisten olentojen ja kummallisuuksien instituutissa (Institute of Imaginary Beings and Oddities) ja parhaillani palaamassa kesälomalta opistolle, säikeet heittivät minut yllättäen yli 2000 kilometriä reitiltäni sivuun. Opiskelijayksiöni sijaan päädyin viehättävään italialaiseen pikkukaupunkiin nimeltä Siena[2]. Päivä oli kaunis ja opiskelijayksiöni täynnä hämähäkkejä ja ärrinmörrejä, joten päätin jäädä muutamaksi tunniksi tutkimaan paikkoja. Olin tuskin saanut nuolaistua gelatoani[3], kun nostin katseeni ylös katoille ja havaitsin kaupungissa asustavan ainakin yhden lauman nykymaailmassa harvinaisiksi käyneitä gargoileja (Orcus gargouille[4]).

Otin viipymättä kamerani esiin ja sain kuin sainkin kuvan Torre del Mangian ulokkeilla kaupunkia tarkkailevista nuorista yksilöistä. Ikävä kyllä kuva (ylimpänä) on otettu kaukaa tornin alapuolelta ja on kryptozoologian hienoimpien perinteiden mukaisesti harmillisen epäselvä. Ilmeisesti juuri nuoret yksilöt pitävät vahtia ja hoitavat pentuja lauman aikuisten metsästäessä Piazza del Campolla mellastavia puluja[5]. Käytäntö on tuttu esimerkiksi mangusteilta (Herpestidae) ja afrikkalaisten hyeenakoirien (Lycaon pictus) yhteisöistä. Jatkoin tutkimuksiani katse tiukasti pilvissä ja sain päivän mittaan Piazza del Campolla asustavan lauman lisäksi varmuuden myös Duomon julkisivun koristeiden joukossa elävästä, ilmeisen runsaslukuisesta gargoilien laumasta. Voitte nähdä nuorten yksilöiden siellä täällä taivasta vasten piirtyvät siluetit, jos katsotte oikein tarkasti, suurennuslasilla, vasemmalla olevaa kuvaa.

Olin selvästikin tehnyt löydön, mutta todisteeni Sienan gargoilipopulaatiosta olivat vielä kovin heppoisia. Kuulin korvissani professorini, tri Moriartyn ivallisen äänen, kun hän katsoisi suttuisia kuviani ja lukisi matkaraporttini, joka parhaimmillaankin sisältäisi haahuilua kaupungilla jäätelöä syöden. Tarvitsin yhden täydellisen, selkeän kuvan elävästä irvinaamasta. Kun käännyin eräälle ajan unohtamalle sivukujalle, löysin viimein etsimäni. Aivan pääni yläpuolella torkkui iltapäivän paahteelta suojassa suuri, urospuolinen gargoili. Asetin kamerani sopivaan asentoon, pidätin hengitystäni ja… sain kuvan, jossa gargoili näkyy kaikessa komeudessaan keskellä Sienan historiallista kaupunkinäkymää! Voi onnea! Siitäs sait, professori Moriarty! Haah-hah-hah-haa![6]

[1] Kyllä. Juuri ne samat putipojat, jotka kävelevät sitten jälkeenpäin voirasiassa.

[2] Tästä mainiosta linkistä pääsette ihailemaan Sienan keskiaikaista arkkitehtuuria aivan kuin kävelisitte itse sen kaduilla.

[3] Se on italiaa ja tarkoittaa jäätelöä. Seuraavat lauseet kannattaakin opetella, mikäli aiotte matkustaa Italiaan: ”Scusami, dov’è la gelateria?” ja ”Una grande coppa di gelato, per favore!”

[4] Gargoilien lajinmääritys on yhä kesken, mutta tämänhetkisen tiedon mukaan ne ovat orcii-heimon kaukainen haara. Tosin on mahdollista, että ne muodostavat oman, muista tunnetuista peikkolajeista täysin erillisen gargouille-sukuhaaran, tai jopa täysin oman lajinsa (!). Aiheesta lisää mm. Rose (Giants, Monsters and Dragons, 2000) ja Benton (Holy Terrors: Gargoyles on Medieval Buildings, 1997).

[5] Gargoilien ruokavaliosta ks. esim. Pratchett (Feet of Clay 1996).

[6] Näin siis ajattelin sillä hetkellä. Kun palasin opinahjooni ja esittelin kuvani professorille, hän väitti minun väärentäneen ne ja kieltäytyi tunnustamasta löydöstäni. Mikä röyhkeys! Tämä oli vain yksi niistä tapauksista, jotka aiheuttivat sen kuuluisan etanaepisodin muutamaa vuotta myöhemmin. Martin Takaraivo kirjoitti siitä muuten novellinkin, nimeltä The Case of the Marinated Snails. Se oli erittäin hupaisa.