Steampunk on tieteiskirjallisuuden alalaji, joka syntyi 1970-80-luvulla kyberpunkin liepeiltä. Ensimmäiset steampunkiksi nykyisin luokiteltavat teokset kirjoitettiin jo 1960-luvun puolella. 1980-luvun lopussa yksittäiset, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvat tai siitä ammentavat tieteisromaanit saivat leikkimielisen yläkäsitteen steampunk. Steampunkin henkiset juuret ovat vahvasti 1800-luvun tieteiskirjallisuudessa, Jules Vernen ja H. G. Wellsin maailmoissa. Katsoi asiaa miten vain, kyse on jo nyt hyvin pitkäikäisestä spefikirjallisuuden genrestä. Miksi sitten saan jatkuvasti kuulla, että steampunk on kuollut? Miksi kaiken maailman vanhat scifiäijät ihmiset katsovat asiakseen julistaa, että steampunk on vanha juttu, mennyttä? Tai että se ei ole edes kunnollinen kirjallisuudenlaji, vaan pelkkää estetiikkaa? Sanalla sanoen: Miksi steampunkia saa lyödä?
Vanha scifiäijä. Lähde: Wikimedia Commons
”Onko steampunkissa siis oikeastaan muuta kuin estetiikka?” – Tuomas Saloranta, Steampunk, rakastettuni (postaus kotisivulla 19.9.2013)
Viktoriaanisen ajan estetiikka tuntuu monien mielessä olevan steampunkin suurin synti.
”Kromatusta teräksestä ja peilipintaisesta lasista rakennettujen pilvenpiirtäjien ja jättiläismäisten valomainosten varjossa hakkerit ja palkkamurhaajat pakenivat lyhyen ja väkivaltaisen elämänsä ahdistusta… Luvassa on toimintaa, viihdettä ja scifistisiä oivalluksia.”
Ei kun anteeksi, eihän tämä ollut steampunkia. Siteerasin tässä tuoreen Mustaa lihaa -antologian takakantta. Juuri ilmestyneessä antologiassa (toim. Anne Leinonen & Tuomas Saloranta) on mainioita suomalaisia novelleja steampunkin emogenrestä, kyberpunkista. (Suosittelen tutustumaan.) Pakostakin ihmettelen, miksi vanhat scifiäijät ihmiset ovat niin hanakoita syyttämään steampunkia sen estetiikasta ja sijoittumisesta tiettyyn maailmatyyppiin, kun se niin tehdessään jatkaa tieteiskirjallisuuden parhaita perinteitä? Korostunut estetiikka vieläpä mielletään yhdeksi emogenre kyberpunkin määrittävistä piirteistä.
”Difference Engine pikemminkin sulki kuin avasi alalajin kehityksen.” – Markku Soikkeli, Kosmoskynä 2/2013
Aika pysähdyttävä väite, muttei ainoa laatuaan kategoriassa ”Steampunk on kuollut”. The Difference Engine (1990) on lempikirjojani ja eittämättä yksi genren avainteoksista. Difference Engine edustaa myös niitä harvoja lajin teoksia, jotka perustuvat täysin tieteelliseen maailmankuvaan. Useimmissa steampunk-teoksissahan teknologia on sellaista, johon lukijan täytyy vain uskoa. Aikamatkustuksen tieteelliset perusteet ovat aina aika hataralla pohjalla eikä egyptiläisten jumalien olemassaolon todistaminenkaan ihan helppoa ole. Valtaosa steampunk-kirjallisuuden massasta on kirjoitettu Difference Enginen jälkeen. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana genren fantastiset elementit ovat lisääntyneet ja steampunk-maailmat ovat laajentuneet maapallolta ja rinnakkaistodellisuuksista kokonaan toisiin maailmoihin (esim. China Miévillen Bas-Lag). Gail Carriger on lähes yksinään kehittänyt steampunkiin humoristis-romanttisen bustlepunk-alatyypin[1]. On alettu kirjoittaa steampunk-YA:ta ja steampunkia lapsille.
”Alalajin kirjallisesta perinteestä on trendin vauhdissa tipahtanut kaikki olennainen. Vanhan teknokulttuurin pastissit ovat vaihtuneet poseeraamiseksi wikipediasta siteeratulla rihkamalla.” – Markku Soikkeli, Kosmoskynä 2/2013
Vanha scifiäijä. Lähde: Wikimedia Commons
Väite siitä, että steampunk ei olisi genrenä kehittynyt Difference Enginen jälkeen, on tietenkin absurdi. Se ei ole ehkä kehittynyt siihen suuntaan, mikä vanhojen scifiäijien ihmisten mielestä olisi sopivaa, mutta anarkia tulee monissa muodoissa, eikä se ole aina miehekästä ja synkeää. Joskus kapinamuhennosta tarjoillaan vaaleanpunaisessa paketissa, kissakuvilla koristettuna. Olen pahoillani. (Tai itse asiassa, en ole. Hähhää.) Täytyy sanoa, että itse en tohtisi väittää jotakin kirjallisuudenlajia kuolleeksi, enkä ainakaan sen takia, että se on kasvanut isoksi ja saanut naisellisia muotoja.
”Noi vanhan ajan automatonit päihittävät kyllä kiehtovuudellaan kaikki sepitteelliset steampunk-hommelit.” – kommentti yksityisellä Fb-seinällä käytyyn keskusteluun liittyen tähän automatoniin. (Vastaava automaton esiteltiin muuten mm. yllämainitussa Difference Enginessä.)
”Myönnän, etten ole tehnyt asian suhteen kovin paljon tutkimustyötä.” – Tuomas Saloranta, Steampunk, rakastettuni (postaus kotisivulla 19.9.2013)
Tässä ollaan nähdäkseni suuren steampunk-mörön ytimessä. Vaikka yllä lainattu Saloranta puhuu ennen kaikkea kirjallisesta genrestä, monen muun käsitys steampunkista perustuu netissä nähtyyn steampunk-taiteeseen, elokuviin, peleihin, sarjakuviin. Steampunk-taide ja alakulttuuri ovat framilla, ovat olleet jo pitkään. Steampunk-estetiikka on soluttautunut tietokonepeleistä ja elokuvista vähitellen arkimaailmaan, mistä johtuen ”kaikilla” on mielipide siitä, mitä steampunk on. (Korsettibeibejä. Kakkuloita. Messinkiä.) Usein ihmisille tulee yllätyksenä, että kirjallista steampunkia on ylipäätään olemassa, saati että sitä oli olemassa kauan ennen alakulttuuria. Visuaalisestihan alakulttuuri onkin varsin vaikuttava. Se on ottanut uudenlaisia tulkintoja goottikulttuurista, vintagesta, japanilaisesta pop-kulttuurista ja burleskista. Steampunk-alakulttuuri ja kuvallinen taide on luonteeltaan karnevalistista.
Habahaba scifiäijä. Lähde: Wikimedia Commons
Mitä ei useinkaan ymmärretä on se, että alakulttuuri on pitkään ollut kirjallisesta genrestä täysin itsenäinen olio. Se on kehittynyt eri suuntaan kuin kirjallinen genre, ja erilaisista lähtökohdista. Ihmiset, jotka tekevät steampunk-henkistä taidetta, katsovat steampunk-elokuvia ja pukeutuvat steampunk-asuihin, eivät välttämättä ole lainkaan lukeneet steampunk-kirjallisuutta. Hämmentävää, mutta totta.[2]
Mielenkiintoista on se, että steampunk-alakulttuuri alkaa olla niin trendiytynyt, että se vaikuttaa jossain määrin myös julkaistuun kirjallisuuteen. Tulee mukaan sitä wikipedia-rihkamaa, josta Soikkeli puhuu. Myönnän joskus huokaavani syvään, kun amerikkalainen YA-kirjailija jää sivukaupalla hekumoimaan pahiksen tekojäsenien muotoilulla tai lisää tarinaan ylimääräisiä rattaita genren vuoksi. Mutta kuka minä olen paheksumaan? Kirjailijana voin tehdä sellaista taidetta, jonka koen omakseni[3]. Lukijana voin jättää lukematta rihkamateokset. Maailmalla julkaistaan joka tapauksessa paljon markkinahengessä tehtyä, huonolaatuista spefiä, oli se sitten paranormaalia romantiikkaa, fantasiaa tai tieteishöttöä. (Luin äskettäin fantasiakirjan, jossa kuvattiin 16 sivua(!) juonen kannalta täysin yhdentekevää noppapeliä…) Miksi juuri steampunkin tulisi olla se kirjallisuudenlaji, jota kukaan ei koskaan käytä hyväksi tahi huonosti tee? Miksi – kun näin väistämättä käy – steampunk tulisi julistaa kuolleeksi? Onko muutos ylipäätään pahasta? Ehkä monimuotoisuus onkin hyvä asia ja kakkendaalin seasta kasvaa ihan uudenlaisia kehäkukkia? Ehkä olemme todistamassa uuden vanhan marginaalisen kirjallisuuslajin lopullista sementoitumista SF/F-kenttään?
Ennen kuin lopetan, täytyy ottaa esiin vielä ns. hipster-näkökulma steampunkiin:
”Steampunk on niin 2008.” – anonyymi keskustelija
”Steampunk? Eiks se ole jo aika nähty?” – anonyymi keskustelija
Voi olla. Onpa onni, että en välitä pätkääkään. Aahhaha. [4]
Terveisin,
Ihan pehmo scifiakka. Kuva: J. S. Meresmaa
PS. Vaikka tämä postaus sisältää paljon huonosti peiteltyä nakkelua vanhoille scifiäijille ihmisille, jotka eivät ymmärrä steampunkin viehätystä, teen sen kaikella rakkaudella ja sellaisen hymiön kanssa, jossa yhdistyy puolipiste ja sulku. Tiedättehän, minulla on sydämessäni aivan erityinen pehmeä kohta vanhoille scifiäijille. Ihmisille.
[1] Bustlepunk oli alunperin vähättelevä termi, jonka joku neropatti kehitti muutama vuosi sitten erottaakseen mm. Carrigerin ja Cherie Priestin ”tyttömäisen” steampunkin oikeasta, miehekkäästä steampunkista. Hohhoijaa. *pyörittelenpä hieman silmiäni*
[2] Ei kannata olettaa, että minä henkilönä edustaisin kattavasti steampunk-alakulttuuria tai sp-kirjallisuusskeneä. Kirjailija/harrastajana olen enemmänkin anomalia. Mikä tietenkin on itsessään trés steampunk, n’est-ce pas?
[3] Vielä silloin, kun aloin kirjoittaa Kerjäläisprinsessaa, monet ajattelivat, että steampunkia on täysin mahdotonta kirjoittaa lapsille ja nuorille sen angstisuuden ja perimmäisen synkkyyden takia. Voinee siis sanoa, että näkökulmasta riippuen minä olen ollut joko tappamassa tätä genreä tai sitten luomassa siihen jotain uutta. Päättäkää itse.
[4] Kainalopierut on niin 1985, mutta teen minä edelleen niitäkin. Olen siinäkin tosi hyvä.
Vuosia sitten NaNoWriMon Helsinki-miitissä vierustoveri kertoi kirjoittavansa steampunk-romaania. Kysyin, että kustannetaanko sitä suomeksi vai onko hän lukenut vain englanniksi. Hän vaikutti tosi nololta vastatessaan, ettei ollut itse asiassa lukenut yhtään steampunk-kirjaa, oli vain katsellut animeja.
Hyvä ystäväni, steampunk-harrastaja, on täysi Poe-fani ja kirjoittaa itsekin steampunk-henkisiä tarinoita, mutta ei lue juuri ollenkaan nykysteampunkia. Meitä on moneen junaan. 🙂
On hieman hankalaa pitää steampunkkia perustaltaan angstisena kun ensimmäinen muistamani steampunk-tekele on roolipeli _Space:1889_ jossa lähinnä harrastetaan lähinnä seikkailuja Kiplingin, Vernen ja Wellsin tyyliin. Ja vanha Games Designers Workshop tuli ajatelleeksi sellaistakin kuin että mihin Edison olisi vastaavassa maailmassa ryhtynyt ja mitä Britannian ja Saksan siirtomaapolitiikka olisi voinut olla viidakko-Venuksessa ja autiomaa-Marsissa. Ja tämä ilmestyi 1989 eli kaksi vuotta ennen Difference Engine-romaania.
Tätä juuri tarkoitan, tietokonepelien steampunk on erilaista kuin kirjallinen steampunk. Yleensä myös keksinnöt ovat huomattavasti maltillisemmin fantastisia kirjallisuudessa kuin visuaalisen kerronnan puolella. Eri tekijät, eri lähestymistavat, hyvinkin erilainen toteutus samoista lähtökohdista.
Steampunk-kirjallisuudessa tuntuu lähinnä olevan se sama ongelma kuin paranormaalin romanssin ja tällä hetkellä myös zombijuttujen kanssa, että genre on just nyt kuuminta hottia, joten kamaa pukelletaan pihalle sairasta tahtia ja fandom on sen verran suuri ja nuori että siihen ei osata tai jakseta suhtautua kriittisesti. Täten muodostuu ihan perkeleen vaikeaksi näin skenen ulkopuolelta tulevalle haarukoida että mikä siellä on lukemisen arvoista, kun huomattavalle osamäärälle lukijakunnasta uppoaa ihan mikä hyvänsä missä on hammasrattaat korsetissa.
Ongelmaa korostaa vielä se, että steampunk on ihan pirun vaikea genre, kun viktoriaanisen estetiikan kanssa tulee herkästi mukaan semmosta nostalgisointia ja kritiikitöntä suhtautumista viktoriaaniseen aikaan, missä sitten tulee mukana helposti semmosia juttuja kuten valkoisen miehen taakka ja imperiumi ja sitten se punk unohtuu. Onhan ne zeppeliinit ihan helvetin päheitä, mutta mutta… Se on tosi hyvä genre kyseenalaistamaan imperialistisia rakenteita ja käsittelemään naisten tai vähemmistöjen asemaa tai luokkayhteiskuntaa, mutta jää turhan helposti tasolle ”everything is better with goggles” (en tietenkään väitä, että näin ei olisi, mutta muutakin voisi olla).
Mainstream-fantsulle ja scifille on puolestaan olemassa jo semmoset kriittiset rakenteet, jotka auttavat lukijaa poimimaan jyvät akanoiden seasta, mutta steampunkin puolelta tämmöiset eivät ole ainakaan omaan silmääni pistäneet, lukuun ottamatta tapauksia, joissa alagenren teos noteerataan laajemmin, kuten näin esimerkkinä Cherie Priestin teokset.
Tämä kaikki siis alagenren ja etenkin -kulttuurin ulkopuolisen, steampunkista kiinnostuneen scifistin näkökulmasta.
Tunnistan ongelman. Oma lukupinoni on niin korkea ja kattaa paljon muutakin kuin steampunkia, että en koe tällä hetkellä olevani edes kovin hyvin kartalla esim. uudesta amerikkalaisesta steampunk-kirjallisuudesta. Vilkaisin tätä postausta kirjoittaessani Amazonin tarjontaa lapsille suunnatusta steampunk-kirjallisuudesta, ja sitähän OLI. Tarjontaa on tullut ihan mielettömästi lisää muutaman vuoden sisään. Tarjonnan ja bulkin lisääntyminen ei kuitenkaan selitä jupinaa siitä, että genre itsessään on kuollut ja muutenkin ihan tyhmä. Minusta näyttää enemmänkin siltä, että tällä hetkellä eletään sitä aikaa, jossa määritellään, tuleeko steampunkista pysyvä tieteiskirjallisuuden/fantasian alalaji vai pelkästään se yksi hassu juttu, josta tykättiin 2010-luvulla.
”steampunk on ihan pirun vaikea genre, kun viktoriaanisen estetiikan kanssa tulee herkästi mukaan semmosta nostalgisointia ja kritiikitöntä suhtautumista viktoriaaniseen aikaan, missä sitten tulee mukana helposti semmosia juttuja kuten valkoisen miehen taakka ja imperiumi” …. Tuota noin. Käsi sydämelle, kuinka monen kotimaisen tai kansainvälisen spefikirjoittajan kohdalla tämä ihan oikeasti on riski? Alan väki on kuitenkin keskimäärin niin tiedostavaa, että paljon suurempi riski on ajautua liialliseen saarnaamiseen ja ”vanhojen pahojen aikojen” paheksuntaan ja surkutteluun. Ellei nyt sitten joku Orson Scott Card innostu vanhoilla päivillään kirjoittamaan steampunkia.
Totta. Metsään mennään ja pahasti, jos tarinoissa pitää alkaa alleviivaamaan, että minähän en sitten oikeasti ole perustamassa timanttikaivosta Gambiaan tai ottamassa naisilta äänioikeutta pois.
Orson Scott Card, heh. 😀
Kyllä se on riski, kun se on toteutunutkin jo. Suomen kentässä se ei näy samalla tavalla kun sitä skeidaa ei suomenneta ja meillä on vähän oma historiallinen kuviomme tämän kaiken kanssa. En ole vielä lukenut Koneita ja korsetteja, joten en voi myöskään sitä kommentoida. Joka tapauksessa, koska meillä ei ole omaa siirtomaahistoriaa ja peruskoulutuksemme on kansainvälisesti häkellyttävän korkealla tasolla, omat historialliset sokeat pisteemme ovat muualla ja luulisin suomalaisen kirjailijan olevan hieman skarpimpi näiden kanssa. Oma alanihan on englannin kieli ja kirjallisuus.
Anglosfäärissä sitten… voi pojat mitä sieltä löytyy kun rupeaa kaivelemaan. Tämä on vieläpä semmoinen juttu, että siihen ei tarvita Orson Scott Cardin, Dan Simmonsin tai Terry Goodkindin kaltaista aktiivista pahansuopaa idiotismia vaan ihan pelkästään heikko ymmärrys historiasta ja introspektiivisen taipumuksen puute. Sitten kirjotetaan jotain keskinkertaista bulkkishaibaa nuorille, lätkästään kanteen ilmalaiva ja myydään samalle yleisölle, joka boostaa jokaisen uuden R.A. Salvatoren – joka Örkkikuninkaassa eksplisiittisesti rinnasti örkit tummaihoisiin – NY Timesin bestseller-listalle ja teki Stephenie Meyerista miljonäärin.
Tämmöistä ilmenee kahdessa eri lajissa. Se klassinen on neoviktoriaaninen nostalgia, jossa fiilistellään estetiikalla ja verneläisellä teknologialla ja unohdetaan että se aikakausi oli oikeastaan aika hanurista jos et sattunut olemaan valkoista keski- tai yläluokkaa ja (muun muassa) britit tekivät imperiuminsa eteen ja teollista vallankumousta rahoittaakseen niin karseita asioita että jotkut maailmankolkat eivät ole vieläkään toipuneet niistä. Natsit kopioivat näiltä tyypeiltä keskitysleirin konseptin. Tyyppiesimerkki tällaisesta on oikeastaan mikä vain stoori, jossa Yhdistynyt kuningaskunta kuvataan kritiikittä sivistyksen ja kehityksen edelläkävijänä, jonka liki jumalaista hallitsijaa (perinnöllinen diktatuuri on niin romanttista!) puolustavat oikeamieliset sankarit, jotka olivat vähän liian kirkasotsaisia päästäkseen mukaan League of Extraordinary Gentlemeniin. Ihan oikeasti, ne punatakit eivät olleet hyviksiä. Joskus ne sankarit jopa ovat aktiivisia kolonialisteja, joskin silloin kohde on yleensä Mars, koska vihreitä miehiä on ookoo pikkusen riistää, paitsi jos sen tekee saksaksi. Saisivat lukea vähän enemmän Charles Dickensiä ja vähän vähemmän Rudyard Kiplingiä, näin kärjistäen.
Se toinen on sitten tää leimallisen amerikkalainen juttu, missä esitetään että ei ne etelävaltiot olleet oikeasti niin pahoja eikä se sota oikeastaan ollut orjuudesta tai jopa niin irvokkaasti että kyllä niillä orjilla oli ihan hyvät oltavat, jotta voidaan kuvata konfederaation kenraalit semmosina työväenluokan sankareina, jotka taistelevat pohjoisen varakkaita teknokraatteja vastaan ja multa lentää laatta. Tätä konfederaatioapologiaa on havaittavissa mm. Deadlandsissa ja Harry Turtledoven kamassa, vaikka jälkimmäinen ei suoranaisesti steampunkia olekaan.
Nää ovat ongelmallisia juttuja siksi että tästä kaikesta ei loppuviimein ole hirveän kauaa. Mun ei tartte kattoa kuin kaks sukupolvea taaksepäin niin löytyy sukulainen, joka eli samanaikaisesti kuningatar Viktorian kanssa ja isoisoisä näkikin jo kaikki kohokohdat. Nämä ideologiat eivät ole vielä täysin kadonneet nykymaailmasta ja niiden vaikutukset näkyvät vieläkin ihan arkipäivässä, eikä niitä tarttis oikeastaan pönkittää yhtään enempää. Vaikka se olisikin pelkkää viihdettä, kun kaikki tai edes useimmat eivät ole kriittisiä lukijoita. Kaikille ei kansainvälisen fandomin kentällä ole vielä edes uponnut niinkään monimutkainen konsepti että näistä naiskirjailijoista vois oikeasti olla johonkin.
Joten joo, ihan käsi sydämellä voin todeta että tässäkin genressä kirjoittaa jotain tyyppejä, joiden ei ehkä ihan oikeasti tarttis.
Olen kuullut tuon fasismisyytöksen pari kertaa aiemminkin, mutta täytyy sanoa, että en ole henkilökohtaisesti törmännyt yhteenkään valkoisen miehen ylivallassa hekumoivaan kirjaan. Enemmän steampunk-kirjallisuudessa tunnutaan kritisoivan nimenomaan näitä viktoriaanisen ajan alistavimpia rakenteita. Toisaalta kyllähän esim. Difference Enginessä naishahmot on aika köpöisessä asemassa, mutta näkisin, että se on nimenomaan tekijöiden tulkinta naisen asemasta viktoriaanisena aikana, ei kannanotto siihen, oliko se oikein vai ei. Samoin ainakin Boneshakerissa käsitellään Amerikan sisällissotaa, mutta mielestäni hyvinkin kriittisesti. Ehkä olen lukenut liian laadukasta kirjallisuutta? 🙂 Onko sulla heittää jotain esimerkkejä? Mutta siis, jos shaibasta puhutaan, sitähän tehdään aina. Ei kai siitä voi koko genreä syyttää?
Tuo näkökulma sitten taas, että steampunk olisi liian nostalgista, koska viktoriaaninen aika ja valkoisen miehen ylivalta… Samalla logiikalla voidaan paheksua lähes kaikille muillekin historian aikakausille sijoittuvaa vaihtoehtohistoriaa ja historiallista fiktiota. Kaikki tietylle historialliselle kaudelle sijoittuva fiktio hekumoi jossain määrin sillä kulttuuripiirillä, jossa ollaan. Ja törkeää vallankäyttöä, likaista sodankäyntiä… sitäkin löytyy mistä tahansa, mistä vähän tonkii. Ei tarvitse kuin vähän tutustua historian kuluessa kehitettyyn kidutusvälineistöön, niin alkaa koko ihmiskunta vaikuttaa ihan todella pelottavalta.
Usein unohdetaan myös se, että vaikka viktoriaanisella ajalla esim. siirtomaiden alistaminen ja lapsityövoiman käyttö olivat huipussaan, silloin alettiin näihin epäkohtiin myös havahtua. 1800-luvulla lainsäädännössä alettiin huomioida lapsi ihmisenä, eikä vain vanhempiensa omaisuutena; naiset pääsivät huomattavasti helpommin opiskelemaan: työväestö alkoi vaatia oikeuksiaan ja syntyperään ja maanomistukseen perustuva luokkayhteiskunta rakoili. Ihmisen syntyperä ei enää automaattisesti määrännyt sitä, mihin asemaan hän saattoi elämässään päästä. Tavallisten ihmisten elämänlaatu parani 1800-luvun kuluessa huomattavasti erilaisten teknologisten innovaatioiden ansiosta. Ei todellista historiaa, edes siirtomaahistoriaa, voi ylipäätään ajatella hyvisten ja pahisten maailmana. 1800-luvun maailma oli maailma murroksessa. Karmeuksien rinnalla alkoi paljon hyviä asioita, joista osa toteutui jo 1800-, osa vasta 1900-luvun puolella. Esim. orjuuden lakkauttaminen kuuluu ensimmäiseen kategoriaan.
Mainittakoon myös, että erilaiset etniset steampunkit ovat viime vuosina olleet kasvussa. Vastahan mä jossain näin kirjoituskutsun vähemmistösteampunk-antologiaan. Missäköhän se oli? Hmm.
Niin no, mä en erityisesti seuraa angloamerikkalaista fandomia, joten jos näin on niin myönnän toki olleeni tässä asiassa väärässä. Suomalainen fandom taitaa kyllä tosiaan olla keskimääräistä edistyneempi näissä kaikkinaisissa tasa-arvojutuissa.
”Ongelmaa korostaa vielä se, että steampunk on ihan pirun vaikea genre, kun viktoriaanisen estetiikan kanssa tulee herkästi mukaan semmosta nostalgisointia ja kritiikitöntä suhtautumista viktoriaaniseen aikaan, missä sitten tulee mukana helposti semmosia juttuja kuten valkoisen miehen taakka ja imperiumi ja sitten se punk unohtuu.”
Tämä on taas mun ongelmani koko Steampunkin kanssa. Historianopiskelijan taakkaan kuuluu se, että historiallinen fiktio (varsinkin juuri omana aikana kirjoitettu) on 99% luku-ja katsomiskelvotonta. Viktoriaaninen aika nykykirjailijan käsittelyssä on aivan erityisen syvältä, spefielementeillä tai ilman, harva noin ajallisesti ja kulttuurillisesti läheinen aikakausi saa osakseen yhtä anakronistista ja fantasioivaa käsittelyä (tätä historioitsijat ihmettelivät jo 1940-luvulla)
Mutta koska olen nillittävän historianopiiskelijan lisäksi myös laajamakuinen spefifani haluaisin ihan oikeasti tykätä steampunkista. Otan siis vinkkejä vastaan – kirjoista ja tarinoista jotka eivät liity Viktoriaaniseen Britanniaan millään tavalla. Napoleon III:n Ranskaan, Itävalta-Unkariin, Venäjälle ja Autonomiseen Suomeen sijoittuva steampunk kiinnostaisi erityisesti.
Viktoriaaneilla oli muuten itse aika synkkä käsitys oman aikakautensa estetiikasta ja hyvästä syystä.
”Historianopiskelijan taakkaan kuuluu se, että historiallinen fiktio (varsinkin juuri omana aikana kirjoitettu) on 99% luku-ja katsomiskelvotonta.” Kyse on ehkä enemmän henkilökohtaisesta preferenssistäsi? Tunnen nimittäin aika monta historiaa, arkeologiaa, kansatiedettä jne opiskellutta, ja kyllä he enemmänkin nauttivat historiallisesta fiktiosta. 🙂 Ei fiktiossa ikinä ole kyse tapahtumien todentamisesta niin kuin sen hetkinen historiankirjoitus sen esittää, vaan tarinan kertomisesta. Ja jokainen historiantutkija kyllä tietää, että oman aikamme asenteet ja oletukset peilautuvat väistämättä jonkin verran käsitykseemme menneisyydestä. Fiktiolta tuskin kannattaa vaatia täydellistä virheettömyyttä.
Uskoisin, että viktoriaaninen aika on steampunkin näyttämö hyvin pitkälti tuon historiantutkimuksen anakronistisuuden ja fantastisuuden takia. Varsinkin nykybrittien suhtautumisessa viktoriaaniseen aikaan on hirveästi ylimääräistä painolastia. Mikä tarkoittaa hedelmällistä kasvualustaa fiktiolle (joka taas pohjautuu aina kriisiin, ristiriitaan.) Tässä on myös se kohta, jossa steampunk usein ymmärretään väärin. Steampunkhan vetää viktoriaanisen ajan kliseet tarkoituksella överiksi. Se ei kuvaa 1800-luvun maailmaa sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena, kuin kukin kirjailija sen haluaa nähdä ja esittää. Parhaimmillaan se on hienovireistä, mustasävyistä parodiaa; kirjallisuuden surullinen klovni; epäonnistunut pukuleikki. Esim. Miévillen Perdido Street Stationissa kliseinen ”viktoriaanisuus” on vedetty äärimmäisen synkkiin syövereihin. Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuvan (anteeksi vain, mutta tätä on pakko puffata) Mark Hodderin Strange Affair of the Spring-Heeled Jackin viehätys taas perustuu nimenomaan historiallisten epätarkkuuksien bongaamiseen. Itse saan näistä suurta hupia (ja sijoitan muuten tahallisia anakronismeja myös omiin kirjoihini), mutta ymmärrän kyllä, että sellainen ei vetoa kaikkiin.
Hmm. Vinkkejä… Scott Westerfieldin Leviathan ainakin sijoittuu Eurooppaan ja sitä on kehuttu, mutta en ole jostain syystä päässyt siinä alkua pidemmälle (ei sen takia, että kirja olisi huono, omat aikataulut eivät ole vain kohdanneet), joten en osaa omakohtaisesti suositella. Leviathan on luokiteltu nuortenkirjaksi. Philip Reeven Kävelevät koneet (Mortal Engines) sijoittuu Eurooppaan, mutta ei kolahtanut hirveästi meikäläiseen. Jälleen nuortenkirja. Ylipäätään Eurooppaan sijoittuvaa kirjallisuutta ei ole vielä ihan valtavasti (tai en ole ainakaan itse siihen törmännyt), koska useimmat kirjoittajat ovat, yllätys yllätys, brittejä tai amerikkalaisia. Mutta ehkäpä ajan kanssa. Osuuskumman tässä kuussa ilmestyvässä Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa on sitten tietenkin useita, loistavia Eurooppaan sijoittuvia novelleja. Tämä oli mainos.
Kyse lienee tosiaan preferessistä ja siitä millainen suhtautuminen historiaan opiskelijalla on itsellään. Minusta historiallinen fiktio on vain useimmiten vähemmän viihdyttävää, koskettavaa, kaunista ja ajattelemaan pistävää kuin aidot historialliset lähteet, vaikka joku kirjeenvaihto tai päiväkitrja. Lisäksi historiallinen fiktio liittyy harvoin niihin historiallisiin aiheisiin, josta olen kiinnostunut.
Tosin nyt tunnen oloni vähän tekopyhäksi kun haukun historiallista fiktiota ja itsekin kirjoitan ja julkaisen sitä … 🙂
Mielesi toimii jännittävillä tavoilla. 🙂 Historiallisten lähteiden tutkiminen on hienoa, mutta en osaa rinnastaa sitä fiktion lukemisesta saatuun nautintoon. Sijoitan ne aika selvästi eri lokeroihin.
Tuo on muuten jännä, että se mitä lukee ja se mitä kirjoittaa, ei välttämättä käy yksiin. Itse luen kirjallisuutta laajalta skaalalta, mutta huomaan, että realistisen kirjallisuuden puolellakin kaipaan aina pientä etäännytystä, vähintään ajallista tai maantieteellistä. Siksi kai Kaari Utriot kuluivat käsissä tietyssä vaiheessa teini-ikää. 😀
Peikosta tuntuu välillä ihan höyrytaulalta, kun sitä suututtaa ja höyry nousee korvista. Onneksi se on varsin epätavanomaista, muuten se joutuisi koko ajan kävelemään pienet höyryvoimalaitokset korvissa. Eikä sen mielestä ole ollenkaan väliä sillä, onko tarina tehty höyryllä vai höyrystä, oikeasti on väliä vain itse tarinalla. Toiset niistä sopivat kehyksiinsä toisia paremmin. Toisien lukeminen on kivempaa kuin muiden. Ehkä peikonkin pitää joskus miettiä genrejä ja tyylejä.
Toinen asia. Peikko tässä eräänä päivänä mietti Magdaleenaa ja tuli ajatelleeksi samalla Jerry Cottonia, jossa on yhtenä hahmona tarkastaja High. High sanotaan samalla tavalla kuin Hai. Se tuntui peikosta oikealta ja se kysyi eräältä japanilaiselta onko Magdaleena oikeasti High. Se japanilainen sanoi ”hai”. Peikosta se oli ihan hassua 🙂
Älä vihastu äläkä häntääsi pörhistä, Peikko. Yhtään vanhaa scifiäijää tai -akkaa ei satutettu tämän postauksen kirjoittamisen aikana. 😉
Hai on kyllä mainio sukunimi. Paitsi, että se on tosi harvinainen, se saa ihmiset myös kovin iloisiksi. Jostain syystä monet haluavat tervehtiä minua nykyään amerikaksi: ”Hi, Hai!”
Vanhana scifiäijänä vahvistan, ei tullut kolhuja. 😀 Hauska kirjoitushan tämä oli, ja lisäksi myös hyvä vastine aiempaan kirjoitukseeni. Steampunkin suuri fani en ole edelleenkään, mutta aion jatkaa tutkimuksia – ehkä Osuuskumman seuraava steampunk-antologia tarjoaa uusia näkökulmia!
Kainalopierut eivät ihan jokaiselta onnistu, joten siitä sopii olla ylpeä. Naisilla on myös oma erikoisalansa, tissipierut, mutta ei niistä tässä sen enempää.
Jotta minusta ei saa liian todenmukaista kuvaa, täytyy kommentoida hieman itse asiaakin: Hyvä kirjoitus! Hauska, asiallinen ja pohtiva.
Olen välillä saanut sellaisia värähtelyjä, että on jokin salamyhkäinen vaatimustaso, mikä pitää ihmisenä saavuttaa jotta SAA kirjoittaa johonkin genreen kuuluvan tarinan. Tai ylipäätään kirjoittaa. Saan sellaisesta henkisiä näppyjä. On toki totta, että mahdollisuudet kirjoittaa jotain genreä uudistavaa tai ylipäätään ärtsynhyvää settiä, paranevat jos lukee runsaasti aihepiiristä ja tutustuu lajityypin perinteisiin. Mutta milloin on tehnyt taustatyönsä tarpeeksi hyvin? Mikä määrä riittää ja kuka sen määrittää? Harva kirjoittaa kriitikoita miellyttääkseen (eihän sellainen kai ole edes mahdollista) — kaikki eivät edes lukijoita miellyttääkseen.
Jos päässä on tarina, joka täytyy kertoa, täytyy se kertoa. Se, tekeekö sen hyvin tai huonosti tai jotakin genreä pahoinpidellen, on sitten jälkipyykkiä, johon kirjoittajan ei tarvitse osallistua.
Steampunk on elinvoimainen genre niin kauan kuin sitä kirjoitetaan ja luetaan. Ja jos jotakuta sen suosio tai estetiikka kismittää, voi käydä hakemassa kaupasta tutin suuhunsa ja imeskellä sitä hetken. Jos genre ei sytytä, sitä ei tarvitse lukea tai kirjoittaa. Jos taas harmittaa, että sitä kirjoitetaan ”väärin”, voi korjata asian kirjoittamalla itse parempaa.
Jep, tunnistan tuon asiantuntijuuden ”tarpeen”. Tietyt kovan scifin lajit ovat itselleni sellaisia, joiden ajattelen olevan jossain määrin saavuttamattomissani. En koe ymmärtäväni tarpeeksi. Ulkoiset, muiden asettamat raja-aidat ovatkin sitten ihan oma juttunsa…
”Ja jos jotakuta sen suosio tai estetiikka kismittää, voi käydä hakemassa kaupasta tutin suuhunsa ja imeskellä sitä hetken. Jos genre ei sytytä, sitä ei tarvitse lukea tai kirjoittaa. Jos taas harmittaa, että sitä kirjoitetaan ”väärin”, voi korjata asian kirjoittamalla itse parempaa.” Erinomaisen hyvin sanottu, minulla ei ole tähän mitään lisättävää. 🙂
Kävin ostamassa tutin. *lutkun lutkun* Ostin toisen Soikkelillekin.
Hyvä scifiäijä. *taputtaa päälaelle*
Siis anteeksi nyt mutta mitä!? Siis M-I-T-A-E?
Onko nämä scifiäijät (TM) niin tiukkapipoista porukkaa että ottaa itsetunnon päälle jos syntyy joku ei-heidän-itsensä-keksimä kirjallisuuden alalaji josta tytötkin tykkää? William Gibson on yksi suosikkini scifi-kirjailijoista, mutta se ei millään tasolla estä mua tykkäämästä myös Gail Carrigerista (tai Douglas Adamsista, joka nyt ei taas liity millään tavalla steampunkiin, eli ei siitä sen enempää). En myöskään ymmärrä ajatusta siitä että kaiken kirjallisuuden pitäisi olla jotenkin kamalan vakavaa, syvällistä tai synkeän miehistä tai ….(keksi tähän joku vakavamielinen, vakavastiotettava mies-ilmaisu). Joskus kirjallisuus voi olla ihan vaan viihdyttävää olematta sen ”korkeatasoisempaa”. Jos kirja on hyvin kirjoitettu niin ei sen tarvitse olla mikään hirveän syvällinen tai vakava. Toistaalta yhtä hyvin myös steampunk voi olla syvällisempää ja vakavaa, mutta ei sen tarvitse olla, ollakseen vakavasti otettavaa kirjallisuutta.
Ylipäätään kirjallisuuspiirien kinastelu siitä onko joku kirjallisuuden alalaji ”oikeaa kirjallisuutta” on jokseenkin naurettavaa ajanhaaskausta. Jos se on olemassa niin se on oikeaa kirjallisuutta. Mielestäni muuta määritelmää ei tarvita. Ei se ole keneltäkään muulta kirjailijalta pois jos syntyy uusi kirjallisuuden alalaji ja sille uusia kirjailijoita. Jos se innostaa ihmisiä lukemaan niin sehän on vain positiivista.
Ja mitä tulee steampunkin estetiikkaan niin myönnän että se on osa viehätystä, mutta jos kirja on pelkkää loputonta kuvailua jonkin koneen ominaisuuksista niin ei semmoistakaan kovin montaa sivua jaksa lukea, eli pakko siinä on olla jotakin muutakin sisältöä. Vaikka olen epookkielokuvien suhteen varsin pedantti ja hermostun jos yksityiskohdat eivät täsmää historian kanssa niin steampunkille olen valmis antamaan paljon anteeksi, eihän höyrypunkin tarkoitus alunperinkään ole käsittääkseni jäljentää aikakautta yksi yhteen vaan luoda vaihtoehtoinen maailma 1800-luvun twistillä, oli se sitten mekaniikkaa, arvoja, muotia, yksittäisiä tapahtumia tai mitä tahansa. Minusta steampunk-maailma on ikäänkuin 1800-luvun rinnakkaistodellisuus jossa jotkin asiat täsmäävät ja jotkin eivät, tai yhtälailla se voi olla rinnakkaistodellisuus jossa jotkin asiat täsmäävät nykyajan kanssa ja jotkin asiat 1800-luvun kanssa tai jonkin muun aikakauden kanssa. Ja se juuri on osa steampunkin viehätystä, osa on tuttua ja osa ei, osa täsmää, osa ei.
Noniin, aika sekava sepustus, mutta näillä mennään.
Ihan samat jutut vetoavat meikäläiseen steampunkissa, toden ja epätoden sekoittuminen ja hullu mielikuvituksekkuus. Paljon tässä voi olla sitä, että steampunk, vaikka onkin ns. vanha juttu, on tullut viime vuosina niin kovalla rytinällä ulos kaapista. Sellaisille tyypeille, joille genre on ollut ajatuksen tasolla tuttu ennestään, saattaa tulla allerginen reaktio, jota tämä vaate- yms. karnevalistinen puoli ei auta. Toisaalta tietty dystooppinen maailmanlopunmeininki saattaa olla olennainen osa vanhojen scifiäijien hengenmaisemaa. 😉
Ömmmh… En nyt ihan hahmota, että mistä tämä sukupuolten välinen vastakkainasettelu tulee, kun en itse ainakaan näe steampunkia mitenkään erityisesti ”tyttöjen juttuna” (oman kokemukseni mukaan steampunkista pitävät tasapuolisesti sekä naiset että miehet), enkä ole koko sukupuolikysymystä tämän asian yhteydessä kertaakaan edes maininnut. Soikkeli nyt sitten taas on tunnettu akateeminen (pro)feministi ja esim. laasaslaisten miesasiamiesten suuri inhokki, eli hänen kohdallaan nuo sukupuolioletukset ovat jo suorastaan absurdeja.
Hieman absurdina ajatuksena pidän myös sitä, että kaikista maailman ihmisistä mun katsotaan edustavan jotain synkeää, vakavaa ja syvällistä kirjallisuutta, mutta tämmöinen väärinkäsitys on tietysti jollain lailla ymmärrettävä kun en ole omien ryyppyporukoitteni ulkopuolella mitenkään erityisen tunnettu.
Huomauttaisin myös, että mun kokemuksen mukaan ”tytötkin tykkää” kyllä ihan kaikenlaisesta scifistä, fantasiasta, kauhusta sun muusta spekulatiivisesta fiktiosta. Kotimaisessa fandomissa sukupuolijakauma ylipäätään on hyvin tasainen, naiset on tulleet fandomiin lukijoina, kirjoittajina ja kirjailijoina jo 90-luvulla eikä täällä ole erikseen mitään ”naisten spefiä” vaan kaikenlaisia juttuja sekä luetaan että kirjoitetaan sukupuoleen katsomatta.
Olen täysin samaa mieltä, olenhan itsekin scifiakka. 🙂 En itse asiassa tarkoittanutkaan tässä naisellisilla muodoilla genren konkreettista naisellistumista, tai että steampunk olisi erityisesti naisten juttu, vaan viittasin sanavalinnoillani enemmän tuohon rihkamaluonteeseen. Käyttämäni sanat ovat toisin sanoen peilivastaus Soikkelin itsensä artikkelissa käyttämään kieleen. Hänkään ei siis väitä steampunkin naisellistumisen olevan syy siihen, miksi steampunk on hänen mielestään kuollut. Hän kylläkin viittaa selkeästi tähän väitettyyn pinnallisuuteen ja käyttää sitä ilmentääkseen sanoja rihkama, höyryhame ja kellokukka.
Olen yrittänyt rakentaa tämän postauksen sillä tavalla, että lainaukset a) ovat enemmän ponnikkeita, joita peilaan kokonaiskuvaan niitä seuraavassa tekstissä. Myös niihin anonyymeihin kommentteihin, joita asian tiimoilta saan tai näen, keskusteluihin, joita olen käynyt, jne. ja b) lainauksen alla alkava teksti viittaisi aina vain sen nimenomaisen lainauksen sisältöön, ei sitä edeltäviin.
Tuo Bustlepunk-termin synty pitää taas sitten oikeasti paikkansa (mutta ei liity millään tavalla teihin kahteen), seurasin siitä syntynyttä keskustelua aikoinaan. Silloin todellakin oli kirjoittajia ja lukijoita, jotka olivat sitä mieltä, että synkeä, vakava steampunk-kirjallisuus ei sovi tytöille. Mutta se tapahtui jenkkilässä, mikä selittää paljon.
Tunnustan kirjoittaneeni seuraavan fb-kommentin: ”Noi vanhan ajan automatonit päihittävät kyllä kiehtovuudellaan kaikki sepitteelliset steampunk-hommelit.”
Mainittakoon, että lausuntoni takana oleva ajatus ei ollut niinkään steampunkia vastaan kuin todellisuuden puolesta, ja kertoo ennen kaikkea omista kiinnostuksen kohteistani enemmän kuin mistään kirjallisesta lajityypistä. Vastaavaa olen monista eliölajeista todennut, tyypillisesti tosin suullisissa keskusteluissa: Merikrotin lisääntymistouhut ovat järisyttävämpiä kuin Gigerin Alienin. Todellisuus nyt vain on minun mielestäni pirun paljon kiehtovampi kenttä kuin fiktiivinen kertomakirjallisuus.
Mainittu automaton todella ällistyttää minua, toisin kuin sepitteelliset koneet. Pistää hiljaiseksi, että joku on omana aikanaan, aika lailla tyhjän päältä miettinyt, miten nuken saa kirjoittamaan. Eikä ainoastaan miettinyt. Hanke näyttäytyy aivan toisen luokan tekona kuin se, että joku keksii muutaman kivan kuuloisen koneen tai muun jekun kirjaansa, jota kirjoittaa vuoden tai neljä. Ja tämä siis koskee yhtä lailla omia kirjojani kuin muidenkin. Genrestä riippumatta.
Enkä nyt tarkoita, etteikö fiktiollakin olisi tärkeä paikkansa maailmassa. Kuten nyt varmaan muutenkin arvasitte.
Jees, kiva että tunnustit. 🙂 En halunnut ankkuroida tuota kommenttia suhun, mutta valitsin sen sen takia tähän mukaan, että eri esiintymismuodoissaan se on niin hirveän yleinen heitto. Todellisuus vs. steampunk. Usein siinä on havaittavissa pientä arvotusta: Oikeat, aidot, kunnolliset asiat vs. keksityt, naurettavat steampunk-asiat? En usko, että kukaan sitä sen kummemmin miettii tai sillä mitään sen ihmeempää tarkoittaa. Mutta se, että juuri steampunk on sellainen iso mörköklöntti, jonka voi heittää tuosta vain todellisen maailman vastakappaleeksi, on… noh, vähintäänkin kiinnostavaa, näin steampunk-kirjailijan näkökulmasta. 🙂
(Olisin tietysti voinut muokata kommentin täysin geneeriseksi lausahdukseksi, toivottavasti et suutu lainaamisesta.)
En tietenkään suutu. Jos jollakulla on muutama sata fb-tuttua, pidän hänen seinäänsä niin julkisena, että vaikea olisi suuttua, vaikka nimelläkin vastuutettaisiin.
Steampunk tuli tuon automatonin peiliksi aika ilmeisistä syistä: koska ne liittyvät toisiinsa. Höyrykoneaikakauden hienomekaniikastahan oli kyse. Jotkut muut ihmeet assosioituvat muihin fiktion lajeihin ja kuvitelmiin. Mitään mörköklönttiä en steampunkissa näe.
Juu, assosiaatioketju oli tässä tapauksessa kyllä selvä. 🙂
Very good points. Jag försöker lära mig mer om steampunk hela tiden, eftersom jag finner genren fascinerande. Så tack för allt du skriver om steampunk! Jag läser och begrundar.
Also: Those shoes! Argh. So cute.
Tack Maria! Kaikista kengistäni rakastan erityisesti tuota paria. 😉
Pingback: Lokacon-raporttia | Päättymätön tarina