Arkistojen kätköistä taas. Kirjoitettu Helsingin kirjamessujen 2014 jälkeen. (Miten siitä voi olla vasta niin vähän aikaa?!)

~oOo~

Olen siellä täällä ja erityisesti Susikuningatarta kirjoittaessani antanut ymmärtää, että olen historianörtti ja kiinnostunut sotahistoriasta. Helsingin kirjamessuilla KirjaKallion haastattelijat kysyivätkin minulta, mikä on lempisotani. Kysymys oli hurjan vaikea, ja pääni löi sillä hetkellä täysin tyhjää. Kerroin, että tokihan lempisotani on Umbrovian sisällissota! Eaaah. Ovelaa, Hai, erittäin ovelaa.

Myöhemmin mietin, että eihän sellaista asiaa ole kuin ”lempisota”. Ei voi olla. Sota on tragedia. Siinä ei ole mitään ihailtavaa. Vaikka olen historiaintoilija, olen myös pasifisti. En haluaisi ikinä itse kokea sotaa, ja sydäntäni särkee, kun ajattelen niitä miehiä, naisia ja lapsia, jotka joutuvat kokemaan tälläkin hetkellä sodan kauhuja.

Sillä hetkellä haastattelussa en kuitenkaan osannut sanoa näin fiksusti. Puhuin Susikuningattaresta ja sen fiktiivisestä sodasta. Sillä fiktiivinen sota, toisin kuin todellinen sota, voi olla viihdyttävä, hieno ja hauskakin asia. Fiktiivisessä sodassa kukaan ei oikeasti kuole. Kehenkään ei satu, eikä kukaan traumatisoidu loppuiäkseen.

Nuoria tyttöjä ei vahingoitettu sarjaa tehtäessä.

Kirjailijan näkökulmasta fiktiivinen sota ei välttämättä ole sotaa kuin pinnalta. Kirjailijalle sota voi olla dramaattinen miljöö dramaattiselle tarinalle, vertauskuvallinen kehys tai kerronnan väline. Sodassa ihmisistä tulee esiin sellaisia puolia, jotka pysyvät piilossa rauhan aikana. Siksi sota kiinnostaa. Susikuningattaressa käyty Umbrovian sisällissota on – ja ei ole – pelkästään sota.

Susikuningatar nimittäin on hyvin pitkälti oma sodanvastainen kannanottoni. Susikuningattaren kirjoittamisen aikaan pohdin paljon sotaa yksilön tasolla. Luin kertomuksia taistelusta kenttäsotilaiden näkökulmasta. Maan tasolla sodan järjettömyys korostuu. Koska sodassa oli kyse Gigistä ja Henrystä, heidän oli päädyttävä ruudinsavun, mudan ja kärsimyksen keskiöön. Gigi ei voinut olla joukkojaan yläilmoista johtava kenraali tai ylipäällikkö. Gigin oli koettava sodan kauhut ja näytettävä ne myös lukijalle. (Olen tullut siihen tulokseen, että saatan olla ihminen, joka lyö lekalla silloinkin, kun riittäisi vasara tai… sulka. Myönnän. Tykkään tehdä asioista voimallisia. Tykkään sanoa asiani painokkaasti, niin että tulen varmasti kuulluksi.)

Gigillä oli hahmona alusta lähtien hyvin voimakas ääni. Hänestä kasvoi aika ihmeellinen nuori nainen, hirmuisen voimakas ja hirmuisen herkkä yhtä aikaa. Olen kuullut, että Susikuningattaren verenvuodatus tuntuu pahalta, koska Gigi tuntee asiat niin syvästi. Olen tästä pahoillani, ihan oikeasti olen.

Mutta sehän oli myös tarkoituksellista.

Gigi ja Henry -sarja kertoo kahden nuoren ihmisen tarinan näiden kasvaessa lapsuudesta aikuisuuteen. Kasvaminen ei aina ole helppoa, meidänkään maailmassamme. Jokapäiväinen elämä, koulunkäynti, vastuun kasvaminen ja sen ottaminen, kaverisuhteet, ensirakkaudet, pettymykset ja odotukset – se kaikki voi tuntua pahimmillaan sodalta. Tässä mielessä Susikuningattaren sota on heijastus Gigin ja Henryn sisällä käydystä taistelusta. Heidän tapauksessaan kasvamisen vaikeus saa vain aika eeppiset mittasuhteet.

Olisi tuntunut huijaukselta antaa Gigin tapaisen tytön tuntea mitään kevyesti. Gigi ei ole tyttö, joka ihannoi sotaa, vaan joka käy sodan ja selviää siitä hengissä. Siinä on vissi ero. Ehkäpä joku lukijoista tietää, miltä se tuntuu? Ehkä joku teistä on parhaillaan keskellä taistelua? Se saattaa tehdä teistä vahvempia tai sitten ei, mutta se muuttaa teitä joka tapauksessa. Sodan käytyänne olette erilaisia kuin ennen.

Ja ehkä rauha, sitten kun se tulee, ei ole ihan sitä, mitä odotitte… mutta se on rauha. Se tarkoittaa, että sota on ohi, ruuti on laskeutunut ja pilvien seasta pilkottaa sininen taivas. Siitä on hyvä jatkaa.