Olen saanut käsiini muutamia erittäin suositeltavia opuksia, joita teidänkin tulisi lukea. Mahdollisesti. (Päättäkää itse.)

Osuuskumman raapalepalvelussa vuonna 2014 julkaistut raapaleet on koottu nyt kansien väliin. Olin ehtinyt jo unohtaa, mitä olinkaan palveluun kirjoittanut, mutta minulta näyttäisi olevan mukana kaikkiaan kuusi raapaletta: Metsän peittoon, Ruumis muistaa, Emilia, Rasmuksen puhelin, Luonnonoikku ja Yksinäinen. Näistä oma suosikkini on Rasmuksen puhelin. Se oli raapale, jonka kirjoitin nopeasti jossain välissä ja taisin vähän sivuuttaa sen ajatuksistani sen jälkeen. Sitten raapaleantologian toimittaja Christine Thorel sanoi pitäneensä sitä aivan hirveänä (hyvällä tavalla). Päätinkin lukea tarinan uudelleen painettuna, ja juu. On se kamala.

Raapaleet ovat viehättävä novellistiikan muoto. Ne ovat suupaloja verrattuna romaanin koko ateriaan tai edes pidemmän novellin muhkeaan teekattaukseen. Tämä on ehkä vain oma lukukokemukseni, mutta minusta raapalekokoelma on parhaimmillaan, kun sitä ei lue putkeen, vaan silloin tällöin makustellen raapaleen tai pari. Näin yksittäiset tarinat saavat tarpeeksi tilaa, sillä raapale on hyvin pitkälle tarina, jonka täytyy kehittyä lukijan mielessä. Sen takia en ole vielä itsekään ihan jokaista raapaletta tästä kokoelmasta lukenut. Mutta olen pitänyt tähän mennessä hurjasti mm. näistä tarinoista: Pönttö (Anne Leinonen), Kengät (J. S. Meresmaa), Pienet eläimet (Anni Nupponen), Harrastelija (Kari Välimäki) ja Yksinäinen taivas (Shimo Suntila).

Osuuskumman raapalepalvelu jatkaa tänä vuonna hieman eri muodossa, neljännesvuosittain ilmestyvänä e-kirjana. Kummalinnun munia 1/2015 voi jo ostaa Elisa kirjasta. Kummalinnun munia ykkösen (2014) saa e-kirjana samasta paikasta tai painettuna versiona Osuuskumman Holvi-kaupasta.

Toinen suosittelemani kirja kolahti eilen postilaatikkooni. Senkin tekemisessä olen saanut kunnian olla mukana pienessä kommentaattorin osassa, yhdessä muiden sanataiteilijoiden kanssa. Kyseessä on Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille – Kirjoittamisen seikkailuopas. Ensimmäinen reaktioni oli: ”Tämähän on aivan ihana!” Kirjapajan kustantama teos on siis kirjoitusopas kouluikäisille.

Kirjan graafisesta ilmeestä on vastuussa Terese Bast, ja teos onkin visuaalisesti todella viehättävä ja kaunis, sitä on ilo selailla. Jollain tasolla tuli mieleen jopa Jeff Vandermeerin mainio Wonderbook. Hyvännäköinen kirja, mutta täynnä asiaa. Puikkonen & Puikkonen ovat keränneet käsikirjaan melkoisen paketin faktoja, kirjoitusharjoituksia, anekdootteja ja tekstinäytteitä kirjailijoilta ja sanataiteilijoilta, sekä lasten tekstejä! Teoksessa käydään läpi eri kirjallisuuden lajeja (runot, aforismit, proosa jne.), mutta paljon puhutaan kirjoittamisen eri puolista, myös siitä, mitä tarkalleen ottaen on olla kirjoittaja ja mitä siihen vaaditaan. ”Kirjoittajien heimo” oli yksi suosikkiosioistani heti alkuun! Olen ihan fiiliksissä tästä. Miksei tämä sopisi kirjoitusoppaaksi vanhemmillekin kirjoittajille. Niille, joiden mielikuvitus sakkaa ja jotka tarvitsevat uuden tavan lähestyä tekstiä, tai joille tekee hyvää kerrata perusasioita. Mutta ehdottomasti suositeltava kirja kouluille ja kaikille lasten kanssa luovaa työtä tekeville!

Mistä johtuukin, että kun näkee omaa tekstiään jossain täysin muussa yhteydessä kuin yleensä, se näyttää jotenkin… paremmalta? Niin kuin joku toinen (huomattavasti fiksumpi ja taitavampi) olisi kirjoittanut sen!

Anu Holopaisen Ihon alaisista teinkin jo merkinnän Goodreadsiin[1], mutta kehutaan sitä nyt vielä tässäkin. Pidin varsin paljon Anun aiemmasta dystopiasta Molemmin jaloin ja epäilin vahvasti, että myös Ihon alaiset tulisi olemaan lukunautinto. Ja olihan se. Ahmin kirjan kaksituntisen Hki-Tku-junamatkan aikana.

Anulla on taito kirjoittaa painavaa asiaa niin viihdyttävässä ja sutjakassa muodossa, että hänen kirjansa on melkein väistämättä luettava kertaistumalta. Ihon alaiset ei silti missään nimessä ole helppo kirja. Raastava pikemminkin. Hirveän tarkkanäköinen suhteessa tähän aikaan. Juonellisia lankoja jätetään myös repsottamaan auki, niin että tällainen neuroottinen palapeli-ihminen ihan hermostuu, mutta avoimuus on selvästi harkittua ja selittäminen olisikin varmasti vienyt niiltä tehoa. Julmaa, mutta tehokasta. Ehdottomasti yläasteikäisistä ylöspäin.

[1] Olen säälittävä Gr-päivittäjä. Viime aikoina olen lukenut lähinnä Dorothy L. Sayersin Lordi Peter Wimsey -dekkareita, mutta luen niitä niin bulkkina, etten jaksa alkaa tähdittämään yksittäisiä kirjoja. Joten se on sitten vähän jäänyt.