Autoin kesän alussa ystävää tukalassa tilanteessa. Vaiva ei ollut minulle suuren suuri, oikeastaan aika pieni. Mutta ystävälleni se merkitsi paljon. Niin paljon, että hän ilmestyi eilen iltapäivästä ovelleni ison kassin kanssa. ”Arvelin, että pitäisit tästä,” kaverini sanoi. Kassissa oli upeasti säilynyt surupuku 1900-luvun alusta.
(Naamani on tänään niin pehvasta, että päätin peittää sen mustapallerolla. Pyydän anteeksi, mutta parannus oli huomattava.)
Kauluksen yksityiskohtia.
Kun kokeilin tätä mieletöntä aarretta päälleni, herkistyin syvästi, ja sillä tiellä olen edelleen. Tällainen ihanuus, minulle? Noin vain? Oikeasti? Mutta näin se menee. Näin haluan uskoa. Että kun annat, sinulle annetaan. Että hyvistä teoista palkitaan. Että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.
Tulin toissayönä reissusta ja oli aika järkyttävää avata some-kanavat reilun viikon poissaolon jälkeen. Someni on juuri nyt pelkkää vihaa, ahdistusta, tuskaa. Se tulvii yli. Näen feedeissäni kuinka yksi syyttää toista ja jokainen pelkää niin paljon. Milloin vika on maahanmuuttajissa, milloin veronkiertäjissä, milloin sossupummeissa. Aina löytyy joku muu, jonka syytä kaikki kipu ja kauhu on. Toisen – vastapuolen – pelkoa ja hätää ei tarvitse ymmärtää, siihen ei tunneta tarvetta vastata. On niin paljon helpompaa katkeroitua. Tai olla ylimielinen, kaikentietävä.
Someni on masentava, Suomeni on tullut sairaaksi. Surupuku tuntuu omituisen soveliaalta.
Syksy on tullut ja minä käännyn sisäänpäin. Rauhoitun ja viilenen, hiljennyn kirjoittamaan. Se on tapani selvitä. Ehkä se on pelkurin tapa. En tiedä. Haluaisin uskoa, että jokaisella meistä on oma tapansa selvitä eikä toisen ole parempi toista. (Kutsukaa minua idealistiksi, jos tahdotte, mutta minulla on surupuku ja teillä ei.) Aion apurahakauteni aikana kirjoittaa intergalaktisen söpöystarinan valosta, peileistä, madonrei’istä ja taikuudesta. Ihan kurillani. Ehkä se sitten toimii myös majakkana jollekin toiselle, joskus, jossain.
Kiitos Taikelle tästä hetkestä, mahdollisuudesta välttää pimeä ja kenties, jos onnistun, mahdollisuudesta olla ymmärrys ja valo.
Minä en usko enää, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Kaikki on aivan sattumanvaraista. Sen takia tuollaiset löydöt ja lahjat ovat aivan erityisiä lahjoja :). Enjoy! Todella kaunis puku :).
Kiitos, kaunis se todella on. Pitää ehkä tehdä yksityiskohtaisempi päivitys siitä myöhemmin, varsinkin nurjan puolen pienet jutut ovat kiinnostavia tällaiselle ompeluhenkiselle tyypille (en kehtaa itseäni ompelijaksi varsinaisesti sanoa…). Yksistään jakun sulkemiseen tarvittavien hakasten määrä on järkyttävä! (*Sisäinen steampunk-kirjailija tekee muistiinpanoja.*)
Tavallaan oma järki toki myös sanoo, että pitkälti ollaan sattuman varassa. Mutta ehkä jokainen tarvitsee jotain, mihin uskoa. Kun menetän uskoni ihmisiin massana, haluan uskoa heihin yksilöinä. Ja toisin päin. 🙂
Tottahan se on, että halu uskoa on kova. Yritän saada omaani takaisin ja kyllä se tästä pikkuhiljaa :). Ainakin uskon taas siihen, että hyviä asioita tapahtuu – ja joskus jopa useampi peräjälkeen :).
Tulevat kimpassa usein niin hyvät kuin pahat. Mokomat. 🙂