Taikamaailmassa on tiettyjä paikkoja, joihin nälkiintynyt vuorenpeikkokaan ei menisi. Niitä ei ole monta, ymmärrättehän, sillä nälkiintyneet vuorenpeikot ovat sikäli harvinaisia, etten sanoisi olemattomia otuksia, ettei yksikään vuorenpeikko yleensä antaisi yhdentekevien pikkuasioiden, kuten vuoren tai kaksipäisen lohikäärmeen, estää sitä saamasta maaruaan täyteen. Mutta mikäli vuorenpeikon jahtaama herkullisen näköinen kaniini tai kummituksenpoikanen säntäisi päätä pahkaa tällaiseen tietynlaiseen paikkaan, peikko pysähtyisi luultavasti niille sijoilleen ja sanoisi: ”Ehhei. Tuonne en kyllä sievää pikku nenääni pistä.” Sitten se muistaisi jälleen olevansa peikko ja kommunikoivansa lähinnä yksitavuisilla urahduksilla, ja lähtisi hämmennyksissään etsimään päätä, johon sen sopisi nuijansa kumauttaa.

Eräs näistä paikoista sijaitsee aivan Vihreiden tasankojen laidalla, vastapäätä Keijuvuoria. Sen nimi on Synkän Tylsyyden Metsä. Synkän Tylsyyden Metsä ei ole ulkonäöltään kovin ikävä paikka. Sen suuret puut ovat komeita ilmestyksiä maata pitkin kiemurtelevine venkurajuurineen ja roikkuvine oksineen. Siellä täällä maata täplittävät lehtien välistä tunkeutuvat auringonsäteet, joissa pölyhiukkaset ja alakuloiset myttyhyttyset tanssivat. Puiden juurissa kasvaa kahmaloittain hentoja, valkoisia kukkia, jotka ovat kuin tähtiä Metsän hämärässä.

Synkän Tylsyyden Metsän hiljaisen kauneuden vuoksi sinne eksyvän onkin aluksi vaikea hyväksyä, että hän tuntee olonsa jotenkin erilaiseksi kuin ennen. Mikäli kulkija jatkaa matkaansa puiden runkojen ohi syvemmälle, hän vaipuu vähä vähältä kummalliseen mielentilaan. Hän unohtaa, miltä tuntuu tehdä hassuja asioita, miltä tuntuu olla onnellinen. Metsän suurten puiden huokaillessa hänen ympärillään kaikki hänen onnelliset muistonsa muuttuvat kuin vanhoiksi valokuviksi. Ne ovat edelleen hyvin selkeitä, mutta niissä ei ole enää oikeaa tunnetta, hajuja tai makuja. Vähitellen kulkija alkaa tuntea itsensä surkeaksi olioksi, joka ei ole ikinä onnistunut tekemään mitään hyvin tai oikein, eikä tulevaisuudella ole hänelle mitään annettavaa. Lopulta kulkija alkaakin ajatella, että hänen olisi ehkä parempi istua miettimään omaa tyhmyyttään jonkin mukavan puun pehmoiseen juurakkoon, eikä lähteä siitä enää ikinä minnekään. Kun näin käy, kulkija on joutunut Peruuttamattoman Synkän Tylsyyden valtaan.

Kummitukset, jotka aloittavat elämänsä iloluontoisina valkopörröisinä söpöläisinä, vetäytyvät Synkän Tylsyyden Metsään saavuttaessaan tietyn iän[1]. Sillä toisinaan nuo pumpulimaiset olennot alkavat tuntea olonsa levottomiksi, eivätkä kuperkeikat ja kirsikankukkasateet tee niitä enää onnellisiksi. Silloin ne lähtevät vaeltelemaan yksittäin ja ryhmissä huokailevien puiden varjoihin, ja tullessaan metsästä ulos ne ovat muuttuneet virttyneiksi, alakuloisiksi, uliseviksi olennoiksi, jotka tulevat onnellisiksi vain, kun joku säikähtää niitä oikein kovasti. Mutta koska kaikki taikaolennot ovat nähneet kummitukset jo silloin, kun ne olivat vielä aivan palleroisia ja hellyttäviä, ne eivät osaa ottaa kummitusten pelotteluyrityksiä kovin vakavasti. Siitä syystä useimmat kummitukset lähtevät aikuistuttuaan ihmisten maailmaan, jossa ne tuntevat itsensä perin tarpeellisiksi ja tyytyväisiksi, koska ihmiset ne nähdessään kiljuvat ja juoksevat pakoon. Pelottavimmista kummituksista kerrotaan ihmisten parissa jopa tarinoita, mikä saa valjut haamut kovin ylpeiksi itsestään.

Myös lohikäärmeet elävät Synkän Tylsyyden Metsässä. Nuo suuret matelijat ovat niin muinaisia olentoja, että ne ovat tulleet aikoja sitten vastustuskykyisiksi Metsän taikuudelle. Metsän ikivanhojen puiden oksat ovat ainoina taikamaailmassa riittävän paksuja kannattamaan lohikäärmeiden rakentamia valtavia pesiä, jotka koostuvat pääosin kokonaisista tavallisista puista sekä menninkäisten vaunukuormista (joiden jokainen, joka tietää mistään mitään, tietää olevan vaikuttavan kokoisia).

Kerrotaan, että Metsän pimennoissa kasvaa puu, joka kasvattaa hyvin erityislaatuisia hedelmiä. Tämä puu oli vielä jokin aika sitten aivan samanlainen, maailman alusta asti murheellisesti huokaillut bioentiteetti[2], kuten kaikki muut kaltaisensa, jotka kasvavat Metsän loputtomassa hämärässä. Eräs tapahtumaketju[3], johon liittyi punaisella sukalla paikattu lohikäärme, eksynyt menninkäinen nimeltä Paavo sekä kaksi uteliasta pikkupoikaa johti siihen, että Metsässä kukki puu ensimmäistä kertaa sitten alkuälähdyksen. Näistä kukista kasvoi aikanaan hedelmiä, jotka maistuivat Ilolle, Ystävyydelle ja Rakkaudelle. Niitä syövät feenikslinnut lauloivat niin kauniisti, että jokainen, joka laulun kuuli, tuli vallan sydämelliseksi, tuntien vastustamatonta halua halata hellästi ensimmäistä vastaantulevaa olentoa, oli se sitten tonttu tai menninkäinen tai karjuva lohikäärme. Ei tarvinne mainita, mitä sotkuja siitä sitten syntyi, kun eräät yrittivät halailla eräitä toisia, jotka olivat heitä huomattavasti suurempia ja tikarihampaisempia. Onneksi tontut ovat nopeita juoksemaan.

[1] Ks. aiempi raporttini Kummituksista.

[2] Puu.

[3] Hai (Matka menninkäisten maahan, käsikirjoitus 2010)