Joskus työ on vaan niin kivaa. Olen tällä hetkellä siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa… Tiedättekö, miten mahtavaa on herätä aamulla ja ajatella ensimmäiseksi, että hei, minäpä tänään kirjoitan! Ja sitten sitä vaan herää ja keittää kahvit ja alkaa kirjoittaa. Mah-ta-vaa.

Tänä vuonna alkusyksystä minulla oli sellainenkin harvinainen ymmärryksen hetki, että tajusin olevani taiteilija. Asia ei ole mitenkään itsestäänselvyys minunlaiselleni ihmiselle, joka tulee hyvin vahvasti maaseudulta ja ympäristöistä, joissa oikea työ mitataan känsien määrässä ja selän nikamien paukahtelussa. Mutta se oli kuulkaa hieno hetki. Että ihan oikea taiteilija on hän. Ammatikseen. Kuka olisi uskonut?

Ei ole myöskään itsestäänselvää se, että kirjoittaminen olisi näin kivaa. Susikuningattaren valmistumisen jälkeen se oli aika pitkään väkisin tikistämistä. Periaatteessa tämä kirja, jota nyt teen, on ollut vireillä jo kauan ennen kuin edellinen oli valmis. Mutta se ei ollut vaan lähtenyt liikkeelle. Jotain puuttui. Koko alkusyksy meni ”sen jonkin” etsimisessä. Kunnes vihdoin löysin. Tarvittiin jumalaton hiekkaerämaa ja Beethovenin Kuutamosonaatti, jotta sain tarinan liikkeelle, mutta näiden löydyttyä olen uponnut maailmaani kuin murmeli kermavaahtoon.

Tässä vaiheessa suorastaan harmittaa, etten voi hehkuttaa kaikille, miten hienoja tyyppejä täällä on syntymässä. Täti on taas rakastunut päänsisäisiin olioihinsa… Mutta alla päivän musa, joka on myös erään tarinalle tärkeän, omituisen mieshenkilöitymän ”oma” biisi. Vähän tällainen tyyppi kyseessä.