Kaksi poikaa kohtaa kadulla.
Toinen sanoo: ”Tuosta kohtaa olet erilainen.”
Hän osoittaa toisen kasvoja.
Toinen miettii hetken, hankaa ruskeapintaista poskea.
”Niin olen”, hän sanoo kulmiaan kurtistaen,
”mutta tuosta kohtaa sinä olet erilainen.”
Ensimmäinen seuraa katseellaan toisen sormea
hiusrajaansa ja pitkälle sen yli,
niin että silmät menevät kieroon.
”Mistä? En näe?” hän kysyy.
(Silmät kierossa. Sirristäen.)
Toinen vetää pipon alta esiin vaalean hiustupsun. ”Tästä. Katso nyt.”
Hiustupsuja verrataan ja ne todetaan erilaisiksi.
”Tuosta kohtaa olet erilainen”, toinen sanoo
ja osoittaa toisen perunanenää.
”Tuosta kohtaa sinä olet”, sanoo toinen
ja melkein muksaisee sormella mahaan.
”Sinä olet ruma.”
”Sinä olet musta.”
Pojat työntävät kädet taskuun.
Ohi ajaa auto.
Päivä on pian lopuillaan.
”Tästä kohtaa minä olen erilainen”, toinen sanoo,
nostaa housujen lahjetta ja paljastaa pitkän pätkän arpeutunutta säärtä.
Sen iho on vaaleanpunainen ja pehmeä.
”Tästä minulta puuttuu pala”, toinen nostaa kätensä sydämelleen.
Paidassa on koiranpennun kuva.
”Mihin se meni?” toinen kysyy.
”Mitä sille tapahtui?” kysyy toinen.
”Sain sen kolarissa.”
”Se meni äidin mukana taivaaseen.”
”Sattuiko se?”
”Sattuiko se?”
Pojat ovat hiljaa.
He ojentavat kätensä, niin että
sormenpää
koskettaa
sormenpäätä.
”Tässä kohtaa olemme aivan samanlaiset.”