Tontuista puhuttaessa useimmille ihmisille piirtyy jonnekin silmämunan takaosan tienoille kuva lyhyenlännästä, pönäkästä ukkelista, joka pukeutuu punaisiin ja jolla on pitkä, harmaa parta. Tai sitten he ajattelevat, että toinen puhuja on aika tonttu itsekin, kun tuolla lailla jaksaa tontuista jauhaa, aikuinen ihminen. Lapsille tontuista puhuminen kyllä sallitaan, mutta aikuiset kuvittelevatkin lasten olevan suuressa määrin tonttuja (varsinkin silloin, kun mainitut lapset päättävät piirtää eteisen seinään yksisarvisen, tai keräävät etanoita äidin parhaaseen kattilaan, tai sillä kertaa, kun menin ja otin kourallisen… Krhm. Niin.). Joka tapauksessa tontut herättävät ihmisissä useimmiten erittäin kaavamaisia, tylsiä, kynttilöiden ja paistetun sian hajuisia ajatuksia.
Ennen vanhaan ihmiset tiesivät paremmin. Oli silloinkin joulutonttuja, mutta myös aitta-, riihi-, navetta-, talli- ja saunatonttuja vain muutamia mainitakseni. Näistä läheskään kaikilla ei ollut pitkää partaa, eivätkä ne kaikki pukeutuneet päästä varpaisiin punaiseen[1]. Tosin entisajan ihmiset, nuo taikauskoiset pölvästit, usein myös pelkäsivät tonttuja. Niitä lahjottiin mm. puurolla ja kiiltävillä esineillä, etteivät tontut olisi kostonhimossaan toimittaneet taloa tuhoon[2]. Tosiasiassa tontut ovat läpeensä hyväntahtoisia olentoja, ja mikäli joku olikin talon tuhoon toimittanut, syypäitä olivat todennäköisemmin keijut tai kaivonpeikot. Tai vielä useammin ihmiset itse.
Ulkoisesti tontut ovat siinä määrin toistensa näköisiä kuin ihmiset ovat toisten ihmisten näköisiä. Eli eivät juurikaan. Tonttumajatalojen pitäjät tosin tuppaavat olemaan tuhdimmanpuoleisia emäntiä. Niillä on usein kantava ääni sekä pisamia, ja pitkä tukka, jota ne kieputtavat ja sitovat nauhoilla leteille, pampuloille, nutturoille ja sykeröille. Kärryntekijöillä taas on säännönmukaisesti suuret kädet ja iso mahakumpu. Nämä lienevät ammatin vaatimuksia: kärrymaakarin täytyy tehdä isoilla käsillään kärrynpyöriä kaiken päivää ja emäntätontun täytyy kantaa tilaukset myös epävireisesti laulettujen joululaulujen yli.
Kaikilla tontuilla on hieman kärjistä suipot korvat, ovathan ne kaukaista sukua keijuille. Tontut ovat eräänlaisia fates-suvun mustia lampaita. Vähän niin kuin ne ihmisten maailman kaukaiset serkut, jotka ennen vanhaan lähtivät merille ja tulivat takaisin pukeutuneena kummallisiin housuihin ja ilman etuhampaita, pää täynnä äkkivääriä ajatuksia ja täitä. Jos keijut ovat ”kaunis väki”, Fair folk, tontut ovat ”se outo poppoo, tiedäthän, ne jotka laulavat. Ja oletko nähnyt ne vaatteet, voi herregyyd!”, Odd folk.
Tontut ovat hyvin taitavia rakentamaan kaikkea ja myös tässä asiassa ne ovat kaukaisten, kauniiden sukulaistensa kaltaisia. Mutta siinä missä keijut valmistavat asioita, joiden pelkkä olemassaolo saa huutamaan hurmiossa kuin amerikkalaisen turistin Vatikaanissa ja kaatumaan suulleen maahan kiitollisena siitä, että on elänyt tarpeeksi kauan nähdäkseen jotain näin kaunista, tonttujen rakennelmat saattavat aiheuttaa huutonaurua ja maha kippurassa sätkimistä siinä samaisessa maassa. Tontut toki osaavat rakentaa asioita perinteiselläkin tavalla[3], mutta ne eivät halua. Se on niistä tylsää. Ne haluavat kokeilla.
Paras esimerkki tonttujen tavasta rakentaa ovat tonttukylät. Kun laitetaan yhteen paristakymmenestä jopa kahteensataan tonttua ja annetaan niille vapaat kädet, tulos on… tuota noin… tyypillinen tonttukylä. Kun tontut päättävät asettua asumaan jonnekin muualle kuin missä ne ovat aiemmin eläneet[4], ne kävelevät kantamuksineen niin pitkään kuin kaikista hyvältä tuntuu, pysähtyvät ennen pitkää ja antavat kylälle nimeksi sen, mitä ikinä onkin vastattu kysymykseen, jonka ensimmäinen paikalla olija on viimeksi joltain kanssatontultaan kysynyt. Tämän perinteen peruja ovat mm. tonttukylät Omena[5], Otatätäniinseparanee ja Heisuntulivilijallanlei. Asianmukaisten nimenantoseremonioiden[6] jälkeen jokainen rakentaa paikalle talon. Tonttujen rakentamista eivät häiritse minkäänlaiset sopivaisuus-, laillisuus- tai hyvän maun säännökset, ja siksi tonttukylien yleisilme on hieman sekava. Tonttujen mielestä ei ole yhtään hyvää syytä, etteikö talon etuovi voisi sijaita katolla, tai että sen pitäisi olla suorakulmion mallinen. Tai että oviaukon tulisi olla saman muotoinen kuin oven. Ja miksi ihmeessä suutarin eteisessä ei voisi olla pallomeri? Jossa on haita?
Huolimatta toteutuksen epätavallisista ratkaisuista tonttujen valmistamat asiat ovat aina korkealaatuisia ja rakkaudella tehtyjä. Yksikään tontun rakentama aisa ei ole ikinä katkennut, ja emäntätonttujen ateriat vievät kielen mennessään, vaikkakaan aina ei kannata kysyä, mitä kaikkea siinä ihanassa ruosteenvihreässä keitossa oikein oli. Etkä välttämättä halua tietää, miksi tontut kutsuvat erästä herkullista jälkiruokaansa napavanukkaaksi. Joskus suklaakuorrutettu päärynä on vain suklaakuorrutettu päärynä ja kielensä voi aina pyytää takaisin. Yleensä se löytyy narikasta.
[1] Paitsi silloin, kun entinen tonttumuori Riekkuspetteri järjesti pahamaineiset jazz-kekkerinsä tonttukylä Otatätäniinseparaneessa. Silloin koko tonttukylä maalattiin punaiseksi.
[2] Lars Gustav Turpius (Opaskiria Taloin Miehile: Cuinca Pijät Tutuvajsena Tontut, Metsan Hneget ia Vihajset Vajmot, 1604).
[3] So. niin että ne toimivat ja näyttävät jotakuinkin järkeviltä.
[4] Surullinen esimerkki siitä, miksi kukaan tonttu haluaisi muuttaa toiseen paikkaan, on tonttukylä Vääränsuunnan kohtalo. Aivan liian lähelle Peikkometsää rakennettu kylä kärsi toistuvasti mansikkamaalla rellestävien vuorenpeikkojen laumoista. Koska niin isoa pelätintä ei olekaan, että se pitäisi rellestävät vuorenpeikot poissa mansikkamaalta, tonttujen oli muutettava.
[5] Tonttukylä Omenan alkuperäinen nimitys oli itseasiassa Omenaa, mikä antaa vihjeen alkuperäisestä Kysymyksestä, mutta kylä on jossain vaiheessa tuhatvuotista olemassaoloaan menettänyt viimeisen aansa.
[6] Näihin kuuluu ennen kaikkea sen määrittely, kuka sanoi ja mitä, ja mitä se sillä oikein tarkoitti. Tähän saattaa kulua päiviä.