Tunnen nykyään itseni usein tyhmäksi. Asia vaivaa minua. Olen tottunut ajattelemaan itseäni fiksuna ihmisenä. Olen aina pärjännyt älykkyystesteissä paremmin kuin hyvin ja ratkaisen useimmat älypelit puolivahingossa. Olen klaarannut yläasteen ja suuren osan lukiosta keskittymällä enemmän poikiin kuin lukemiseen. Tai siis läksyjen lukemiseen. Olen nähkääs tottunut pitämään itseäni myös älykkönä. Buduaarini yksinäisyydessä 17-vuotias minäni luki venäläisiä klassikoita vanhan jazzin säestyksellä ja haaveili mustista ikkunoista[1]. Pitkään lempikirjailijani olivat Vakavia Tyyppejä, kuten Salman Rushdie ja Franz Kafka. Pidin heidän dramaattisuudestaan, kielenkäytöstään ja absurdiudestaan, joka resonoi kidutetun teinisieluni kanssa.
Aika snobi, suoraan sanottuna, tuo nuori minäni.
Nuorena aikuisena älykkyyttäni – tai kenties sen illuusiota – ruokki opiskelu. Olin edelleen riittävän fiksu saamaan erinomaisia arvosanoja kohtuullisella työmäärällä ja yksinkertaisilla päättelyketjuilla silloin, kun olin hypännyt tenttiaineistosta muutaman sivun yli. Opiskelijoita myös kannustetaan tiettyyn älylliseen omahyväisyyteen, joka saa heidät ajattelemaan, että juuri he tietävät kaikesta kaiken. Sellainen taas ei kannusta minun tapaistani hurlumheityyppiä kehittymään. Jos aita on yhdestäkin kohtaa matalampi kuin muualta, voitte nähdä, kuinka minä hilpaisen siitä yli nopeammin kuin ehditte sanoa ”alisuoriutuja”. Se on osa erityisyyttäni, kyky luistella läpi elämän vähimmällä mahdollisella vaivalla.
Vaikka nyt vähän liioittelen laiskuuttani. Olen myös ponnistellut (silloin kun joku asia on näyttänyt ponnistelemisen arvoiselta). Olen luokkaretkeilijän perikuva. Lähisukuni historiasta löytyy vähän kulttuuria tai tieteitä, mutta paljon soita, kuokkia ja jusseja. Meillä ei ollut kotona selloa ja Lundian hyllyjä, meillä oli sähköurut ja Valittujen Palojen Kirjavaliot. Luonnollinen seuraus tästä on, että minulla on ollut läpi elämäni kova tarve todistaa, että olen vähintään yhtä hyvä kuin sivistysperheiden lapset. Olen myös taipuvainen ajattelemaan, että olen päässyt eteenpäin ihan itse, ja nimenomaan älyni ansiosta. Self-made woman, that’s me aww-rigth!
Olen ollut jo pitkään aikuinen. Aikuisuudessa on se huono puoli, että on pakko kohdata tiettyjä elämän totuuksia silmästä silmään. Kuten se, että ei oikeasti pysty hallitsemaan kaikkea. Joskus ei mitään, ei edes omaa elämäänsä. Tai se, että ei olekaan fiksuin herne pellossa. Maailma on täynnä peltoja, ja pellot palkoja, ja palot pullollaan ihmeellisen kiiltäviä herneitä. Sellainen tekee äkkiä nöyräksi. Ja koko minäkuvani on rakentunut enemmän tai vähemmän sille tiedolle, että olen poikkeuksellisen fiksu.
Se, että menettäisin omissa silmissäni statukseni älykkönä, on ongelma. Olen tottunut siihen, että asiat sujuvat, koska minä laitan ne sujumaan. Nyt olen alkanut ajatella, että ehkä en osaakaan. Ehkä olen tullut tähän asti fuskaamalla. Ihmiset ovat lahjakkaita eri tavoin. Ehkä minun supervoimieni mitta oli tässä.
Äh. Kieltäydyn! Jos myöntäisin ylläolevan, olisin pelkuri ja luovuttaja. Sen sijaan on katsottava, mitkä ovat ne asiat, jotka saavat minut tuntemaan näin. Olen tullut seuraavaan tulokseen: Olen liian vähän itseni kanssa. Pohjimmiltani olen näet hirvittävän itserakas. Itseriittoinen, sanoi eräs ystäväni kaunistellen totuutta. Omassa päässäni (silloin kun maltan kuunnella aivojeni aikaansaamia mielikuvitusääniä) olen mahtava tyyppi. Hauska, älykäs, syvällinen ajattelija. Olen loistavaa seuraa, ainakin itselleni. Kiitos vain. Ole hyvä.
…Tämä on se vakaumus, johon minun on pyrittävä, jotta voin kirjoittaa kirjoja. Omahyväistä puuhaa on se. Väännät kuukausia, vuosia käsikirjoitusta, jonka synopsis kuulostaa omiinkin korviisi järjettömältä. Mutta sinun on uskottava siihen, koska olet jo tähän ikään mennessä tajunnut, että vain sukeltamalla syvälle voit saavuttaa kauneimman helmen. Odotat vastausta kustantajalta, joka näinä epävarmuuden aikoina saattaa hyvinkin heittäytyä Rooman keisariksi ja näyttää kuoleman peukkua elämän sijaan. Jos saat pikku tarinasi kansiin asti, joku varmasti muistaa tipauttaa sinut palliltasi muistuttamalla, että olet pelkkä kynäilijä, jonka tulisi tehdä oikeita töitä tämmöisen tarpeettoman höpöhöpön sijaan, btw kirjasi on ihan jees suomalaiseksi, vaikka siinä oli kirjoitusvirhe sivulla 5 ja sinä olet vissiin ihmisenä vähän yksinkertainen. Pokkaat kiitokset ja kritiikit sanomatta vastaan (koska kirjailijat eivät tee niin, se on epähienoa) ja aloitat kaiken alusta.
Mutta tämä kaikki on loppujen lopuksi ulkopuolista sälää. Kukaan muu ei tee minua tyhmäksi kuin minä itse. Olen ollut ehkä viime aikoina liian vähän omassa, hyvässä seurassani, mutta olen myös ollut älyllisesti laiska. Ollaanpa rehellisiä nyt. Liikaa tunteja Facessa, liian vähän nenä kirjassa. Jostain pitää tinkiä. Sukeltamisessa on tärkeää pitää homma kasassa. Ei auta jäädä ihastelemaan värikkäitä kissakaloja eikä leikkimään haiden hampailla. Pitää huolehtia hapen riittävyydestä ja siitä, että muistaa, missä suunnassa pinta olikaan.
”Mitä seuraavaksi, Magdalena Hai?” minulta kysytään. Jaa-a. Voipi olla, että leivon parhaillaan jäätävintä kakkaa, mitä kuunaan on nähty[2]. Voipi olla, että en. Keikkuessani epämukavuusalueella olen aina ollut parhaimmillani. Ehkä tällainen säälinsekainen itsereflektio onkin osa jotain alitajuista ”pohjan kautta korkeuksiin”-tyyppistä suunnitelmaa? Citius, altius, fortius? Ryysyistä rikkauksiin? Sinä et ole mitään, sinä olet kaikki? Ehkä olen fiksumpi kuin annan itseni ajatella? Ehkä olenkin… nero?
Kas näin se alkaa. Hulluus.
[1] Mustista niin kuin sydämeni. Ja lemmikkirottani. Oi, minkä Morticia Addamsin maailma minussa menetti!
[2] Sellaista, jonka kustannustoimittajani joutuu ensin sulattamaan föönin avulla saadakseen selville, mitä se on, ja vasta SITTEN se alkaa haista.
Meillä nörteillä lienee taipumus ripustautua eniten siihen ominaisuuteen, minkä koemme erottavan itsemme muista: älykkyyteen. ”Muut liidelkööt hupsutuksissaan, minä sukellan syvyyksiini.” En ole varmaan koskaan ollut niin elitisti kuin ala-asteen lopulla ja yläasteella. Eikä kyse ollut välttämättä siitä, että olisi pitänyt itseäni poikeuksellisen fiksuna, useat näyttäytyivät vain matalamielisinä. Makukysymysten suhteen olin jyrkkä, muut katsoivat, lukivat ja kuuntelivat sielutonta roskaa* (eivät siis kaikki ”muut”, suurin osa vain).
Överi elitismini näyttäytyy nyt vain huvittavalta, koska ei sillä ollut todellista pohjaa. Olen paljon enemmän jokapäiväinen idiootti, kuin halaisin myöntääkään. Olen kyllä älykäs, mutta miksi ripustautua siihen? Nörtit ajattelevat herkästi, että ulkonäköön takertuminen on pinnallista. Mutta myös älykkyys on ominaisuus, jonka genetiika pitkälti määrittää kuten ulkonäönkin. Kaikkia ei ole siunattu komealla ulkomuodolla tai älykkyydellä. Joten mitä järkeä tuntea ylpeyttä ominaisuudesta, joka ei ole omaa ansiota?
Introverttius tuo mukanaan tietyn itseriittoisuuden, pärjäämme yksinämme paremmin. Ainakin minä pärjään, suurimman osan ajasta haluan olla itsekseni. Haluaisin, että ihmiset jättävät minut rauhaan, mutta aina joku kyselee perään. Haluaisin nähdä ihmisiä vain silloin, kun minulle sopii. Vika on vain siinä, että se on itsekästä. Perheeni haluaisi nähdä minua useammin, mutten usein kuuntele heidän toiveitaan. Joskus kieltäydyn kaverini kutsusta vain, koska ei huvita. Ja kuitenkin, yksinäisyydessä syntyvät parhaat ideat ja hetket. Kirjoittamienen vaatii yksinäisyyttä ja täyttä rauhaa, ja kuitenkin ihmisiäkin pitäisi nähdä. Ja koska en ole täysi erakko, tarvitsen heitä. Ja jotkut heistä ilmeisesti tarvitsisivat minua joskus.
*(Sanotaanko vielä, että elitsimi on makuasiaoissa vain suotavaa. 95 % taiteesta ja viihteestä on roskaa ja puolet ihmisistä keskimääräistä tyhmempiä. Kun pitää mielessään jälkimmäisen, myös ymmärtä syyn ensin mainitulla faktalle. Makuasioista pitää kiistellä, taide on haudanvakavaa. Naurukin on vakava asia, siihen voi vaikka kuolla!)
Minun teini-iän snobismini ei ollut (toivoakseni) koskaan muita poissulkevaa. Tuskin moni edes näki sitä puolta minussa. Ihmisenä olen liian kiinnostunut ihmisistä rakentaakseni raja-aitoja ja tarpeettomia vastakkainasetteluita. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän näen, että yksi ominaisuus ei todellakaan määritä sitä, millaista elämää ihminen elää, mitä hänestä tulee ja mitä saavuttaa. Jokainen yksilö on ominaisuuksiensa summa. Sen takia pohdintani omistani, olivat ne sitten älyyn tai ulkonäköön liittyviä, tapahtuvat aina suhteessa itseeni, ei muihin.
Metsän pienet vihreät jumalat varjelkoot meitä elitismiltä ja opettakoot meitä arvostamaan kanssaihmistemme hyviä puolia. Vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme.
No joo, mä olen aika tuomitsevainen ihminen. Tämä piirre oli korostunut varhaisteini-iässä, lukiossa aloin muuttua avoimemmaksi. Olin aiemmin oikein jyrkkä styranki. En sinänsä ilkeä, koska pidin jutut pääosin omana tietonani. Mutta silloin, kun avauduin, tein sen kunnolla ja minulle kehkeytyi maine puolihulluna fanaatikkona. Mutta kuitenkin tulin avoimemmaksi, tavallaan olen hyvinkin avoin. Minuun on helppo tehdä vaikutus, olen altis ärsykkeille ja pidän asioista tai suuntauksista niiden lähtökohdista riippumatta. Ja tuota tarkoitin sillä, ettei elitismilläni ollut eikä ole oikein pohjaa, pidän liian monista asioista.
”yksi ominaisuus ei todellakaan määritä sitä, millaista elämää ihminen elää”
Tämä asenne on helppo otaa johonkin oletettuun ryhmään tai ihmisjoukkoon. Esimerkiksi mielenterveysongelmaisiin asennoidutaan yleensä heidän vaivansa kautta. Heidän jokainen toimensa, ajatuksensa ja mielipiteensä tulkitaan sen kautta, ”ahaa, hän ajattelee noin, koska on skitsofreenikko”. Kun yksilöstä löytyy yksi epämiellyttävä ominaisuus, meille tulee houkutus redusoida hänet siihen. Ajatteluna tämä on vain löysää, mutta tulee meille helposti, koska aivomme pyrkivät intuitiivisesti pelkistämään maailmaa.
”Tämä asenne on helppo otaa johonkin oletettuun ryhmään tai ihmisjoukkoon. Esimerkiksi mielenterveysongelmaisiin asennoidutaan yleensä heidän vaivansa kautta. Heidän jokainen toimensa, ajatuksensa ja mielipiteensä tulkitaan sen kautta, ”ahaa, hän ajattelee noin, koska on skitsofreenikko”. Kun yksilöstä löytyy yksi epämiellyttävä ominaisuus, meille tulee houkutus redusoida hänet siihen.”
Näinhän se on. Netin aikakaudella ihmisistä on tullut jollain tapaa julmempia ja jyrkempiä kuin ennen. Tuomiot annetaan nopeammin. Nettiyhteydet avasivat maailman (mikä on hyvä), mutta ihmisten sietämisestä yksilöinä on tullut vaikeampaa. Ei haluta ymmärtää, vaan mukauttaa toiset. ”Ai et tykkää astangajoogasta? En oo sun kaveri!” Yksilöiden redusoiminen yhdeksi ominaisuudeksi on yhteydessä Me ja Muut -ajatteluun. Myönnän, että joskus kaipaan lapsuuteni pienen maaseutuyhteisön pysyvyyttä. Muilta siedettiin paljon, koska heidän kanssaan oli pakko elää. Pieni kylä oli maailma. Joskus joku lähti ja uusi perhe muutti naapuriin, mutta kylä – yhteisö – heimo pysyi. Se loi turvallisuudentunnetta. Olet yksi Meistä. (Sitten muistan, kuinka ahdistavalta pienet piirit alkoivat tuntua teini-iässä, ja olen tyytyväinen, että olin yksi niistä, jotka lähtivät.) Nykymaailmassa heimot ovat usein liikkuvia, limittäisiä rinkejä yhden fyysisen heimon sijaan. Koska yksi ihminen voi kuulua useisiin heimoihin, yksilön leimaaminen Toiseksi on käynyt toimimattomaksi strategiaksi, joka aiheuttaa vain konflikteja. Toisaalta se luo turvattomuutta ja mahdollistaa rinkiensä valikoimisen, elämisen vain samaa mieltä olevien, saman oloisten ihmisten kanssa. Pahimmillaan nettiajan ihminen on karsinut elämästään kaiken sellaisen, joka on ristiriidassa hänen oman, ainoan oikean elämäntapansa kanssa; hän elää simpukkana pienessä kyläyhteisössä, jossa jokainen on hänen itsensä kopio. Silloin on hirveän helppo lähteä ristiretkelle kaikenlaista Toiseutta vastaan.
(Lähti vähän karkaamaan ajatus aiheesta, mutta olkoon.)
Mutta mitä onkaan tyhmyys? Onko se jotain, mitä pitäisi pelätä? Jotain mitä pitäisi hävetä? Jos sen tiedostaa itsessään, onko se lainkaan niin haitallista kuin jos se olisi tiedostamatonta? Onko tyhmyys tiedon puutetta vai haluttomuutta tai laiskuutta ottaa edes selvää?
Minä olen monella tapaa tyhmä. En ymmärrä. Olen joukosta se, joka kysyy ne itsestäänselvyydetkin ja paljastaa tietämättömyytensä. Olen mokailija. Niin sanoissa kuin teoissa. Nauran epäsopivissa kohdissa. Liian kovalla äänellä. Minun suulliset sammakkoni ovat mustia ja rupisia. Ne eivät ole söpöjä sammakkoja, jotka herättävät toisissa myötätuntoa, vaan ne ovat sellaisia ilkeitä sammakkoja, jotka herättävät toisissa rankkaa myötähäpeää. Sä-et-tosiaankaan-just-sanonut-tuota-ääneen-ethän?
Jollain tasolla olen älykäs. Onhan minun oltava, koska olen pärjännyt elämässä tähän mennessä varsin mainiosti. Ja se riittää. Se, että pärjää. Älykkyys (sellaisena kuin me sen yleensä ymmärrämme) voi olla myös este. Se voi olla erottava muuri, luoda elitistisiä ajatuksia ja viedä kauemmas monista sellaisista ominaisuuksista ja piirteistä, jotka voitelevat ihmissuhteita ja auttavat rakentamaan empatiakykyä. Joskus tuntuu, että kunhan vain on älykäs, se riittää. Aivan kuin älykkyys olisi jokin suojakilpi tai jokin oikeutus olemassaololle.
Minusta elämä on kivempaa, kun on vähän tyhmä. Ei stressaa niin paljon, ei angstaa. Joskus tekee hyvää yksinkertaistaa asioita ihan oman hyvinvointinsa vuoksi, vaikka tiedostaisikin, että maailma ja elämä ovat monimutkaisia asioita. Sillä monimutkaisuudessaankin elämä on lopulta hyvin yksinkertainen: syö, juo, nuku, rakasta.
Se sujuu, vaikka olisi vähän tyhmäkin.
Arvostan kyselijöitä, koska se ei useinkaan ole osoitus tyhmyydestä, vaan älykkyydestä. Tyhmä on se, joka olettaa ja painaa menemään koskaan kyseenalaistamatta. Älykkyyden nostamisessa muurin taakse on myös sitä samaa elitististä fiilistä, joka liittyy vaikkapa novellin arvostamiseen. Että whooa tässä on nyt jotain niin hienoa, että te tyhmät junttipakanat ette voi koskaan sitä saavuttaa tai tajuta. Turhaa, turhaa lokeroimista!
Tunnistan tuon mokailun aiheuttaman tyhmyyden tunteen itsessäni. Niin tuttua… 😀 Oma tyhmyydentunteeni on varmaan kuitenkin pohjimmiltaan sitä, että haluaisin niin kovasti olla älykkäämpi kuin olen. Olen tarpeeksi älykäs nähdäkseni sen, mitä en ymmärrä, mutta en tarpeeksi älykäs ymmärtääkseni. Se on turhauttavaa.
Kun jotain ei ymmärrä, esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa olettamuksia. Ihmettelee, haastaa, märehtii. Sen kaltaista tyhmyyden tunnetta kannattaa syleillä, sillä se on kirjailijan työn ytimessä. Se johtaa uteliaisuuteen.
Jos ajattelisi olevansa niin älykäs, että ymmärtää kaiken, eikö se olisi kamalan tylsää? 🙂
(Kyllä, olen pohtinut tätä älykkyys/tyhmyys -kysymystä itsekseni aika paljon!)
Olisi kamalaa ajatella olevansa niin älykäs, että ymmärtää kaiken. Mutta olisi ihan hirveän siistiä olla niin älykäs, että ymmärtäisi paljon enemmän kaikesta kuin minä nyt. Tajuaisi kvanttimekaniikkaa vaikka. 🙂
Lukemalla oppii, sanovat. http://www.kotiposti.net/ajnieminen/kis.pdf
Hyvä lista!