Toisinaan elämä kryptozoologina on täynnä jännittäviä käänteitä, kuten tutkimusmatkoja lohikäärmeiden luoliin, sotareportaaseja keijujen mailta ja taisteluja peikkojen kanssa viimeisestä suklaapalasta[1]. Mutta joskus seikkailuntäyteinen elämäni tuo mukanaan myös kauneutta. Niin hauraan viehättäviä hetkiä, että niiden muisto pysyy vuosienkin jälkeen yhtä tarkkana kuin hetkellä, jolla se muodostui. Tietenkään silloin ei ole ikinä kameraa mukana.

Kuvitelkaa nyt, kaksi viikkoa sitten olin käymässä hyvän ystäväni luona. Hänen mökkinsä takapihalta on hieno näkymä läheiseen laaksoon ja laaksoa rajaaville Keijuvuorille. Ystäväni herätti minut aikaisin katsomaan auringonnousua. Hetken päästä hän herätti minut uudelleen. Sitten hän kampesi minut vuoteesta käyttämällä talikkoa, kottikärryä ja pannullista vahvaa, mustaa kahvia[2]. Mutta kun vihdoin raahauduin vaaleanpunaisissa pupupyjamissani yön viileydestä heräävään puutarhaan, minusta tuntui, että edessäni avautuva näkymä oli kaiken sen vaivan arvoinen.

Voisin kertoa teille varhain kukkivan, sinilehtisen justuksenkukan muhkeasta tuoksusta tai kosteasta ruohosta, jossa harsosääsket ojentelivat jalkojaan. Voisin kertoa sinisen ja roosan väreissä hehkuvasta taivaasta tai lohikäärmeistä, jotka liitivät pitkin taivaankantta kuin liukumäkeä. Tai kuinka ystäväni siipiin tarttui hänen ruohikkoon polvistuessaan kastehelmiä. Ne kimaltelivat niissä kuin kristallit. Mutta epäilen, osaisinko siltikään kertoa teille, kuinka onnellinen olin tuolla hetkellä, kun aurinko nousi taikamaailman ylle ja minä näin sen ystäväni kanssa. Ehkä teilläkin on ollut sellaisia hetkiä? Kun maailma pysähtyy yhteen täydelliseen hetkeen?

Kuva löytyy tulostettavana versiona Värityskuvia-sivulta.

[1] Ette usko, millaisiksi ne tappelut joskus yltyvät.

[2] En nähkääs ole aamuihminen.