Se huono puoli kirjan kirjoittamisessa minunlaiselleni ihmiselle on, että kun uppoudun johonkin, todella uppoudun. Kun käsikirjoitus on aktiivisimmassa vaiheessaan, muu maailma lakkaa olemasta. Asiat menettävät merkityksensä, alan katsoa niitä naarmuisen pleksilasin läpi. ”Kas, tuollaistakin.” Jos saisin päättää, kirjoittaessani kirjaa en tekisi mitään muuta. No söisin ehkä. Joisin kahvia. Katsoisin välillä Buffy Vampyyrintappajaa, Gilmoren tyttöjä tai Jane Austenin pukudraamoja. Jotain harmitonta.

Mutta oikea elämähän ei toimi niin. Sitä on mahdotonta laittaa tauolle. Perfektionistille, joka tahtoo antaa kymppitehot jokaiselle asialle, jonka tekee, on ogelmallista, että pitäisi toisinaan irrottaa aivo siitä aktiivisimmasta (sillä hetkellä todellisimmasta) mielikuvitusmaailmasta. Että pitäisi välillä keskittyä muuhunkin. Yksikaista-aivossa tulee ruuhkaa. Autot törmäilevät toisiinsa. Aivon haltija tuntee itsensä änkyttäväksi epäonnistujaksi, odotusten pettäjäksi, idiootiksi.

Sitten näen sairaan keltasävyisiä unia, joissa murhaajat murhailevat ja minä ahdistun. Sisäinen kriitikkoni on nimeltään Jason tai Freddy. Se ei ole kivaa.

Mutta aina toisinaan näistä aivollisista syrjähypyistä syntyy jotain ihanaa. Viime viikolla (tai ehkä tuhat vuotta sitten, vaikea tietää. Ajankulu hämärtyy, kun elän mielikuvitusmaailmassa) kävin tekemässä steampunkahtavia asioita. Surupuku pääsi käyttöön. Tulokset näette myöhemmin televisioapparaateissanne, tiedotan sitten kun tiedän. Yleensä en kestä katsoa itseäni medioissa (en ole edelleenkään katsonut sitä ohjelmaa, jossa minulle annettiin sähköshokkeja), mutta tästä tulee niin hieno pätkä, että se on varmaan pakko katsoa. Toivon hartaasti, että puhuin järkeviä. Ettei tarvitse pyytää Freddyä kylään. Mutta tämä kuva…

Tässä kuvassa ei ole mitään, mitä en rakastaisi ihmissuden intohimolla.

Kuva: Thomas Hagström / YLE