Olen alkanut ajatella loppukesää eri tavalla kuin ennen. Aiemmin loppukesä oli minusta melankolista aikaa. Luonto vaikuttaa tässä vaiheessa jo väsyneeltä ja pörriäiset alkavat kadota. Kesä on ohi.

Loppukesästä villipihalla on yhä elämää. Tämä on metsästäjien aikaa: piha täyttyy ruohikossa saalistavista ampiaisista ja pistiäisistä, hämähäkeistä, sudenkorennoista. Loppukesästä pedot ovat näkyviä. Ehkä siksi minusta on tuntunut, että loppukesä on kuoleman aikaa siinä missä alkukesä on elämän ja syntymän kausi. Ja tietenkin se saa hiukan surun puseroon.

Mutta olen muuttanut mieleni. Katsokaas, kyse on pohjimmiltaan erilaisista aikakäsityksistä.

Osa pihan hyönteisistä elää vielä pitkään, jopa useita vuosia. Ne ovat tämän kesän tulokkaita, nuoria ja virkeitä. Ne aikovat talvehtia kylmän ajan yli ja herätä ensi vuonna uuteen kevääseen. Mutta iso osa pihan pienelämästä on tässä vaiheessa jo seniori-ikäistä. Ne ovat syntyneet, löytäneet kumppaneita, rakentaneet pesiä, lisääntyneet. Niiden kesä on kulunut räjähtävän toiminnan pyörremyrskyssä. Nyt niillä ei ole enää mitään tekemistä. Ne kuolevat pois.

Ihminen on taipuvainen ajattelemaan tätä tragediana. Ajattelemme hyönteisten kiireistä, lyhyttä elämää ja nopeaa (usein väkivaltaista) loppua ja olemme melankolisia. Mutta entä jos asettuisimme hetkeksi hyönteisen asemaan? Hyönteisten aikakäsitys on erilainen kuin meidän ihmisten. Sen täytyy olla.

Jokainen aikuinen, joka on ollut tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, tietää, että nuoret ihmiset käsittävät ajan eri tavalla kuin aikuiset. Kun elämää on takana vähän, nykyhetki on painokkaampi ja päivät ovat pidempiä. 13-vuotiaalle kaksi vuotta on ikuisuus, siinä missä 45-vuotias katsoo hetkeksi muualle ja – puf! – kaksi vuotta on kulunut. Se mikä on monelle koiralle tuskallisen pitkä aika olla yksin, on ihmiselle perustyöpäivä. Grönlannin kylmissä vesissä elävä neljäsataavuotias jäähai tuskin ajattelee ihmisistä mitään, mutta jos ajattelisi, se saattaisi mieltää meidän elämämme kovin kiihkeäksi verrattuna omaansa.

Elokuussa kesän yli eläneet hyönteiset ovat elämäntyönsä tehneet. Niillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä ja vaeltaa heinikossa, kukissa ja kivien alla. Joillakin tämä loppukesän jouteliaisuus kestää vain muutaman päivän. Joillakin viikon, osalla kuukauden. Hyönteinen elää meidän näkökulmastamme vain hetken. Mutta miten tavattoman pitkä aika viikko on olennolle, joka elää pari kuukautta?

Ihmisenä on tietenkin melko mahdotonta tietää, miten hyönteinen kokee elokuun joutilaat viikot. Etsivätkö ne edelleen kumppania, vaikka lisääntymisen aika on ohi? Vai kykenevätkö ne jollain tasolla vaistoamaan, että työ on nyt tehty?

Hyönteisten maailma ei ole hellämielinen, mitä tulee kuolemaan. Itse en haluaisi loppua hämähäkin leuoissa tai tulla sudenkorennon nappaamaksi. Saaliseläimilleen linnut näyttäytyvät yhä jättimäisinä dinosauruksina. Kimalaiselle kesän loppu tarkoittaa koko yhteisön kuolemaa. Me ihmiset, jotka rakastamme draamaa, tuppaamme mieltämään myös hyönteisten elämän sen dramaattisempien hetkien kautta. Kun ajattelemme toislajisia, harvemmin jaksamme kiinnittää huomiota niiden rauhan ja rentouden hetkiin – tai jopa oletamme, ettei sellaisia ole.

Mutta kukkakärpäsen näkökulmasta valtaosa sen elämästä on lentämistä kukasta toiseen. Kovakuoriaisen elämä on suurimmaksi osaksi kuljeskelua heinikossa ja helikopterina päristelyä paremmille laitumille. Maamehiläisillä on aikaa torkkua kukissa. Perhosen toukka-aika kuluu syöpötellessä. Näistä hetkistä ei saa aikaiseksi näyttävää luontodokumenttia, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempiarvoisia. Hyönteisten elämään kuuluu leppoisia hetkiä siinä missä kiireisiäkin. Useimmat hyönteiskuvani olen ottanut niinä hetkinä, jossa kohteeni vain olla köllöttelevät tai ovat matkalla paikasta toiseen. Draaman hetkiä on harvassa ja ne ovat ohi nopeasti.

Joten ei. Enää en ajattele loppukesää pelkästään kuoleman kautta. Ajattelen hidasta elämää: niitä hyönteisiä, jotka viettävät eläkepäiviään villipihassa jouteliaasti vaellellen heinänkorsien seassa. Villipiha on keväällä kehto ja syksyllä vanhainkoti. Tietenkin. Ja kun kuolema koittaa, se tapahtuu villistä, hurjasta kesästä selvinneelle seniori-hyönteiselle pitkän ja täyteläisen elämän päätteeksi. Kukapa meistä ei toivoisi itselleen samaa?